Hunted: The Demon's Forge on samaa maata ko edelliset pari pelaamani tähtiensotapeliä. Elikkä kyseessä on toimintaseikkailu roolipelimaustein. Genren lisäksi yhteisiä asioita saakin sitten hakemalla hakea, sillä kyseessä on aika tavalla erilainen saman genren edustaja. Ensinnäkin pitää mainita että yleisesti ottaen peli on saanut arvostelijoilta joko kehnoa tai parhaimmillaankin keskinkertaista arvostelua. Ehkä pojilla ja tytöillä on ollut liian suuret odotukset teokseen sillä pelin takaa löytyy kuuluisa nimi Brian Fargo joka tehtaili ysärinä aikalaisten mieliin jääneitä roolipelejä. Minulla ei ollut ennakkoon mitään odotuksia ja ehkäpä sen vuoksi en kokenut pettymystä, päinvastoin pelasin ihan nautinnolla tämän miekka/magiarymistelyn läpi.
Peli on tarkoitettu pelattavaksi lähinnä go-oppina, mutta sujui se yksinkin ihan hyvin. Kahdesta soturista valitsin suippokorvaisen blondin bimbon ja puheiltaan hiukan tuhman haltianaisen joka käytti lähinnä joustaan. Lähitaistelut annoin tietokoneen ohjastaman körmyn haltuun. Toki kumpikaan ei ole täysin kynnetön toiseenkaan taistelumuotoon vaikka suuntaus onkin selvä.
Pelin sankareista körmy on porukan aivot ja se henkilö joka yrittää pitää duon kasassa. Nainen puolestaan on yliseksistinen, impulsiivinen ja hän ei oikein ajattele loppuun asti tekojaan. Juonena on perinteinen maailman pelastaminen pahan kynsistä ja se ei ole edes mitenkään kaksinen, vain menettelee taustatarinana toiminnalle. Vaikka tarina ei vedä ihan kymppejä on toiminta itsessään hyvin tyydyttävä rymistelyä ja vaihteluksi väliin suojista räiskimistä keskiaikaisin asein. Tosin se ei anna mitään uutta pelin edetessä ja voi kyllästyttää osaa pelaajista.
Visuaalinen puoli on 11 vuoden julkaisuksi hiukkasen vanhahtavaa, mutta on näitä graafisesti surkeampiakin sen ajan pelejä tullut nähtyä. Äänet ovat hyvää kamaa ja musiikit väliin paisuvat suorastaan eeppisiin mittoihin, tosin musiikin ja itsensä toiminnan kontrastit ovat hieman ristiriidassa. Tuskin enkelikuoro ja basuunaan puhaltelu kesken muutamaa vihua käydyn taistelun saa kenenkään adrenaliinia virtaamaan näin suuren sankaripaisuttelun edestä. Ohjattavuus on rautaista laatua joskin mielestäni x-laatikkon bädi toimi paremmin ko näppis ja hiiri.
Moitteina annan pelille seuraavanlaista palautetta. Vähäisen bugisuuden ja ukkoni jumittelun seinien sisään vielä voi antaa anteeksi, mutta työpöytänäkymään johtavat kaatuilut ärsyttivät jo enemmän. Koko ajan tuntui siltä että tekijätiimi on yrittänyt saada kovasti jotakin omaperäistä aikaiseksi, mutta kylläpä on tällä kertaa käyty kliseelaatikolla oikein olan takaa ja pahimpana tyylivirheenä pidin huvittavalla tavalla alieneiden päätä muistuttavat lohareiden kallot. En sinänsä moiti lainailua itseään, mutta se pitää tehdä kunnolla. Uudelleenpeluuarvoa en oikein löytänyt mistään kohtaa ja en myöskään ole täysin varma muistanko peliä enää ensi vuonna tähän aikaan.
No kaikista puutteista ja niin kovin geneerisestä luonteestaan huolimatta voisin suositella tätä keveähkönä viihdetoimintapakkauksena vähän samaan malliin ko kasarin b-sarjan toimintaelokuvia. Ei parasta viihdettä mutta viihdyttää sen aikaa kun viihdyttää.
Arvosana: 7 (asteikolla 1-10)
Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.
Starkillerin tarina näytti loppuvan ensimmäiseen osaan, mutta olimme väärässä. Hän elää ja porskuttaa edelleen ja jedivoimatkin näyttävät olevan tallella tai paremminkin pimeän puolen kyvyt. Ensimmäisen osan kantavin voimavara oli hyvä juoni ja ihan tyydyttävä loppuratkaisu. Valitettavasti tarinaa jatketaan kehnolla juonella ja lähes samanlaisella napinhakkausjumpalla ko ennenkin. No on tässä havaittavissa jotakin hyvääkin ja jopa pieniä parannuksia edelliseen osaan nähden, mutta yleisesti ottaen olen harvemmin pelannut yhtä mitäänsanomatonta toimintarymistelyä lievillä roolipeliominaisuuksilla.
Sankarimme herää uuteen aamuun huomatakseen olevansa kloonauslaitoksessa. Onko hän kenties itsekin klooni? No joka tapauksessa pitemmittä puheitta kaivetaan valosapelit esiin ja turpasauna alkaa. Tällä kertaa Starkilleri käyttää kahta sapelia yhden sijaan. Voiman käyttö on myös koko ajan läsnä ja muutamia uusiakin jippoja on opittu, paha vain että noi jipot eivät kanna ja tylsyys pääsee yllättämään. Sillä jälleen kerran juostaan vain eteenpäin ja tylsästi hakataan valomiekkaa vihun päähän ja väliin tehostetaan iskuja voimalla.
Jotkut kohtaukset vaativat kärsivällisyyttä, sillä minulla ainakin alkoi paukahtelemaan otsanahka suonien pullistellessa kun jouduin jotakin kohtaa hinkkaamaan noin parisen kymmentä kertaa. Eikä kyse ollut omasta taitamattomuudesta sillä näissä kohtauksissa kuvakulmatemppuilu ja pelin epämääräinen tähtäysjärjestelmä aiheuttivat harmaita hiuksia. Toisinaan en oikein tiennyt että mitä ihmettä nyt pitää tehdä, saavutus sinänsä kun on kyse toimintaputkesta.
No hyvää oli parantuneet graafiset annit, hienot ympäristöt mukaan lukien. Äänimaailma palveli tarkoitusta ja loi tähtiensotatunnelmaa. Perusohjattavuus oli parantunut huomattavasti ja voiman käyttö oli yksinkertaisempaa ja siten myös mieleisempää käyttää. Vaikeuksia tosin tulee keksiä mitään muuta hienoa koko pelistä. Empä kyllä usko että tämä on mikään erityinen virstanpylväs muutenkaan tähtien sodan saagassa.
Arvosana: 5 (asteikolla 1-10)
Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.
Tähtiensotaa on nähty pelirintamalla aika tavalla ja harva niistä on yltänyt edes keskikastiin. Muutama osumakin toki löytyy hiiren vingutus ja tatinvatkausrintamalta, mutta harva yltää yhtä korkealle kuin Force Unleached. Örkit ja haltiat ovat olleet minulle enempi se aihio joka kiinnostaa, mutta Tolkienisen ja jälkitolkienisen fantsun vanavedessä on polskutellut myös avaruuseepokset tähtien sota etunenässä. Sekä vanhat että myös uudetkin elokuvat ovat maistuneet vaikka kunnon nörteiltä saankin väliin kuulla huutia uudempien elokuvien kannatuksesta. Olen heille vähintäänkin kommunisthomo joka ei kuulu elitistiseen herranörttien rotuun. Vähät minä siitä, saa kait täällä tykätä siitä mistä tykkää? On nimittäin monia muitakin juttuja joista pidän ja muut eivät.
Pelissä juoni on parasta antia ja koko komeuden suola. Pelattava hahmo on pimeyden puolen ritari ja kaiken lisäksi kuuluisan suhinamiehen Lord Vaderin oppipoika jonka tehtävänä on metsästää viimeisiä jediritareita kolmannen ja neljännen elokuvan välimaastoon sijoittuvassa aikakaudessa. Kaikki ei vain mene ihan toivotulla tavalla ja tarina saa odottamattomia käänteitä. On selvää että juoneen on panostettu oikein olan takaa, olisipa muukin peli yhtä tasaista antia. Musiikit ovat tuttua ja turvallista tähtiensotakamaa painottuen pieän puolen saundeihin. Graafinen antikaan ei saa sylkemään vaikkakin nykyaikana tämä on auttamatta vanhentunutta kamaa. Pelattavuus on muilta osin kunnossa mutta voiman käytön yhteydessä suoritettava tähtäys ei ihan vakuuta. Sillä automaatti poimii lähes aina sen väärän kohteen ja aiheuttaa tahattomia vaaratilanteita ja jopa kuolemia.
Vaikka pelin juoni on rautaa itse peli ei yllä pimeän puolen pimeimpään loistoon. Nimittäin taistelut ovat lähinnä muutaman napin hakkausta tehostettuna voimankäytöllä. Voimankäyttö itsessään on ihan mukavaa puuhaa ja koko pelin toiseksi parasta antia, mutta peli-iloa syö pöhkö automaattitähtäys ja voimaliikesarjojen työläs opetteleminen. Ja kun ihmismieli on niin kovin laiska niin miksi opetella voiman käyttöä liikaa ko vähemmälläkin saa lopputekstit rullaamaan. Kentät ovat juoksuputkia joissa edetään ja taistellaan ja toivotaan että milloin ne loppuvat jotta pääsee seuraamaan itse peliä laadukkaamman välivideon. Pääsin muutaman otteeseen kyllästymään vaikka pelin kesto on noin kymmenessä tunnissa, joten kaikki ei ollut ihan olkoon voima kanssasi tasoa.
Tästä itkemisestä huolimatta on peli tarkastamisen arvoinen jos pitää aihepiiristä, ja juoni tuo mukavasti valaistusta aikaan jota elokuvissa ei näytetä. Toivon toiselta osalta enemmän ja sukellankin sen pariin pitemmittä puheitta.
Arvosana: 7 (asteikolla 1-10)
Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.
Muut alustat: PC ja Lähes kaikki muut laitteet paitsi taskulaskin.
Julkaistu: 2009
Ensimmäinen tällä hivutuslaitteella kokemani peli ei liioin varmaan ihmetytä moniakaan. Nimittäin kärtylintujen ensimmäinen tuleminen päivitettynä versiona oli se pakollinen ensitäppäily tälle leikkikalulle. Alussa haparoin kovasti koko täppäritouhua, mutta yllätyksekseni olen jo oppinut jonkin verran paremmaksi näytön hinkkaajaksi. Edelleenkin konsoli ja pc-ohjaimet ovat enemmän mieleen mutta johan tälläkin ohjaustavalla näyttää pärjäävän. Liekö kehittyneisiin taitoihin ollut syynä tämän pelin ankara hakkaaminen.
Kaikki ovat tietenkin jo saaneet selvyyden miten tätä peliä pelataan. Kerrataan silti hiukan. On joukko vihaisia lintuja, possuja jotka varastivat munat ja piiloutuivat rakennusten sisään. Pelaajan tehtävä on yksinkertaisesti singota linnut ritsalla kohti possuja, rikkoa heidät ja samalla heidän rakennuksensa. Yhden tähden saavuttaminen on yleensä helppo nakki mutta suurempien pisteiden ja kolmen tähen saanti vaatikin jo sitten hiukan päättelykykyä ja aavistuksen tuuria. Tuurista puheenollen voisin mainita että kerran yhdessä kentässä en ampunut yhtään lintua, Vaan koko takennelma alkoi huojumaan itsestään, romahti ja tuhosi possut. Kolme tähteä ja seuraavaan kenttään. Toisinaan rakennusten kestävyys uhmaa fysiikan, hermojen ja järjen rajoja.
Näyttää tämä kärtylintuilu sujuvan aika hyvin tälläkin alustalla, vaikka olen tottumaton kaveri hivutustouhuihin ja lomamatkamme tuntikausien autoiluosuus pelkääjänpaikalla meni kuin siivillä lintujen parissa. Tosin tulomatkalla jouduin ajamaan itse ja haikailin täppärini perään koko paluumatkan ajan.
Hienoa lintutoimintaa ja kannattaa kokeilla jos moisen laitteen sattuu omistamaan. Ehkä paras mahdollinen peli tällaiselle hivuutuslaitteelle. Ainakin sillä perusteella kun kokeilin yhtä vähän "kehittyneempää" peliä ja totesin sen ohjauksen olevan aivan kamalan. Eli tällekkin laitteelle voi tehdä hyvää pelattavaa mutta pitää ottaa huomioon laitteen heikkoudet ja vahvuudet. Tällä hetkellä voin antaa puhtain sydämmin kympin tälle täppäyspelille, mutta myöhemmin voi olla että suhteeni peliin muuttuu kun kokemus karttuu tämänkin laitteen käyttäjänä.
Arvosana: 10 (asteikolla 1-10)
Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.
Muut alustat: PS 3, Xbox 360. Mac, Ja uudelle sukupolvelle hiukan eriävänä versiona
Julkaistu: 2014
D 3 ei ollut ihan sitä mitä odotin ja olin jopa hiukan pettynyt sen tarjoamaan antiin. Diablo 2 on ollut mielestäni se kaikkien aikojen paras toimintaroolipeli ja on sitä edelleen. D kolmosen lisäosa onneksi korjaa osan ongelmista ja palauttaa pelisarjan oikealle uomalle, vaikka ei ihan täysin tee edelleenkään oikeutta edeltäjälleen. No turha sitä mennyttä on itkeä ja jäädä katkeroituneena puremaan rystysiä sillä tässä muodossa Diablosta voi nauttia ihan hyvillä mielin.
Reaper of soul jatkaa emopelin juonta viidennellä näytöksellä, lisää seikkailutilan ja heittää romukoppaan metapelinä toimineen huutokauppajärjestelmän ja tasapainottaa tuntuvasti kamankeräystä. Mukaan astuu myös uusi hahmoluokka "ristiretkeläinen" joka ottaa vastaan mallikkaasti tankin roolin. Uudella alueella on näyttävyyttä enemmän ko vanhoissa ja siellä odottaa uusi hirviökattaus ja turpasauna maistuu hyvältä. Myös päävastustaja, itse kuolema on kertaluokkaa mielenkiintoisempi vastustaja ko emopelin vastaavat. Tukikohtaan saadaan uusi tuttavuus, nimittäin mystikko joka voi muuttaa esineiden eitoivottuja ominaisuuksia toisiin.
Valinnanvapaus pelaamisessa ja kaman keräyksen mielekkyys tekevät tästä pelistä sitä kaikkien toivomaa diabloa parhaimmillaan. Kama haaliminen ja mättäminen vievätkin pelaajan mielenkiinnosta suurimman osan, juonen ja muun nöyhtän kulkiessa jotenkin perässä. Valitettavasti myös hahmonkehitys kuuluu sarjaan muu nöyhtä. En vain yksinkertaisesti pidä näin kädestä pitelevästä kykyjen noususta ja koko hahmopuu tuntuukin munattomimmalta ikinä toimintaroolipelissä, vaikka lempihahmoni naispuolinen demoninmetsästäjä onkin kaikkea muuta ko munaton sankaritar.
Reaper parantaa Diablo 3 tuntuvasti muttei tee siitä ihan täydellistä. Mukaansa tempaava peli se silti on vaikka pienet itkupotkut esitinkin tässä arviossa.
Arvosana: 8 (asteikolla 1-10)
Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.
Alienelokuvat olivat hienoa katseltavaa silloin joskus teininä. Pidin jokaisesta osasta, jopa parjatusta ylösnousemuksesta. Predatorrainat puolestaan eivät herättäneet yhtä suurta mielenkiintoa vaikka ensimmäisen osan pääosaa näytellyt isoarska kuuluikin poikavuosien suosikkinäyttelijöihin. Uudemmista avaruusöllöjen kohtaamiselokuvista en oikein sitten saanut mitään irti, avp-leffat ovat ehkä aihepiirin huonoimmat tekeleet. No Predattorista on onneksi ihan kelvollinen uudempikin tuotos olemassa. Alienit puolestaan ovat eläneet hiljaiseloa avp-leffojen jälkeen.
Takvuosina tehtiin muutamia kelvollisia avp-pelejä joista ainakin avp2 jäi lähtemättömästi mieleeni. Tämä toistaiseksi uusin avaruusöllöjen ja ihmisten kohtaaminen ei selviä ihan yhtä puhtain paperein, sillä viimeinen silaus tuntuu puuttuvan kokonaan ja tämä ei ole ihan niin viihdyttävä kuin sen haluaisi olla. Kyseessä ei silti ole mikään erityisen huono peli ja silmäkarkkikin hipoo kalvoja kolmisen vuotta vanhaksi. Lisäksi vain pari viikkoa vanhalle koneelleni tämä ei tuottanut minkäänlaisia ongelmia pyörityksen suhteen, uudella koneella onkin aina ilo pelata pari vuotta vanhempaa materiaalia pelien sujuvuuden takia.
Pelin päärakenteessa on kolme kamppaniaa jotka kukin suoritetaan eri rodulla ensin pelätään avaruusmariinin housuissa jokaista pimeää nurkkaa, sitten kipitettään pitkin seiniä varjoja hyväksikäyttäen alienina ja viimeiseksi saalistetaan kumpiakin edellä mainittuja predattorilla. Kukin kolmesta rodusta on kiitettävän erillainen pelata. Mariini on lähinnä perusräiskyttelyä, alieni hiippailu ja salamurhaleikittelyä. Predator puolestaan saalistaa ja vaanii puden latvustoissa ja rakennusten katoilla. Sitten sopivan tilaisuuden tullen isketään. Viimeksi mainittu oli mielestäni pelin mielenkiintoisin pelattava ja samalla myös muihin nähden ylivoimaisin. En tainnut kuolla ko muutaman kerran koko predatorkampanjan aikana.
Pelialueena toimii monikerroksinen kompleksi joka koostuu ihmisten rakentamasta koelabrasta jossa he yrittivät mutteivat onnistuneet valjastamaan alieneita omaan sotakäyttöön. Labran alapuolella on pretadoreiden ikivanha temppeli ja kuten arvata saattaa on soppa melkeinpä siinä. Ympäristöt ovat ihan jees-tasoa, mutta niitä kierrätetään paljon ja olisi kyllä liikkumiseen voinut hieman lisätilaakin antaa. Musiikit ovat aiheelle uskollisia ja muukin äänimaailma tuo mieleen ne vanhat p ja a elokuvat. ohjattavuus hieman tökki joissakin kohdissa ja xbox ohjain ei todellakaan ollut paras mahdollinen valinta ammuskeluosuuksiin. Hiiri ja näppis toimi paremmin.
Enimmäkseen viihdyin pelin parissa. Mutta sellaisen yleisen hiomattomuuden ja keskinkertaisten suunniteluratkaisujen takia en voi antaa mitään todella korkeata pisteytystä tälle.
Arvosana: 7 (asteikolla 1-10)
Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.
Botaniculan sankarijengi on sieltä eriskummallisimmasta päästä, oikeastaan koko tarina ja miljöökin on hiukan haksahttanutta antia. Tai ainakin tyystin erillaista mihin ollaan yleisellä tasolla totuttu. Mutta kun tottuu ulkoiseen taidepeleihin kallellaan olevaan antiin paljastuu alta melko tuttu ja turvallinen osoita ja klikkaa seikkailupeli. Tosin tämän pelin useimmille ongelmille ei löydy mitään erityistä alustusta, kaikki pitää hoksata itse. No alussa nämä ongelmat eivät ole mitään päätä huimaavia, mutta loppua kohden ne vaikeutuvat ja alkavat vähän hikoiluttamaan. Ehkäpä hiukan myös raivostuttamaan. Mutta tuskin lopun hankalammista pulmista huolimatta tästä löytyy haastetta kenellekkään yhtä iltaa pitemmäksi ajaksi. Enkä kyllä keksi muuta uudelleenpeliarvoa ko visuaalisen maailman uudelleentulkinta tai syventäminen.
Osa pelin jutuista on tulkinnanvaraisia. Jokainen voi muodostaa oman mielipiteensä miljööstä ja sitä kansoittavista olennoista. Olennoista osa on tulkittavissa meidän maailman hyönteis ja pieneläinkuntaan, mutta jotku mieleikuvituksellisemmista ölleröistä sukeltavat joko vaihtoehtoiselle solutasolle tai ihan puhtaaseen fantasiaan. Ilmeisesti seikkailu suoritetaan yhden tai useamman puun oksilla, mutta väliin tunnutaan sukeltavan lehden ja oksastojen rakenteen sisälle. Toisinaan pompataan eräänlaisiin vaihtoehtotodellisuuksiin ja muutamassa kohdassa hippi-LSD ottaa vallan. Pelin jännitteen aiheuttavat hämähäkkimäiset otukset jotka tappavat kaikki muut pienötökät ja imevät kaupantekiäisiksi lehtivihreän ja kuihdittavat ölliäisten elinympäristön.
Tällä tavalla tehdyt taidepelit ovat nannaa sekä visuaalisen ja pelillisen annin puolelta. Useimmiten taidepeleissä pelillinen puoli tökkii ja visuaalinen potkii tajuntaa minkä ehtii. Oikeastaan en keksi tästä erityistä valittamisen aihetta ja ainakin minuun upposivat niin pelin pelattava sisältö että pirteän ja toisinaan synkemmän visuaalisen tunnemaailman läpi käyvä tarina. Pituutta tosin olisi voinut olla enemmänkin ja ehkäpä ne lopun hinkkaukset hieman vaatisivat hiomista.
Suositeltava peli taidepelien ja erillaisten seikkailuelämysten ystäville, sekä tunnelmaa hakeville ihmisille. Sitten tietenkin teille taito, rooli, ammuskelu ja toimintapelien vannoutuneille ystäville tiedoksi että kyseessä on tyystin erillainen elämys ja se ei välttämättä sovellu teille.
Arvosana: 9 (asteikolla 1-10)
Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.
Muut alustat: Amiga, Atari ST, Amiga CD32, RISC OS, Sega Mega Drive, Super Nindento
Julkaistu: alkuperäinen 1993 ja uusinta 2013
Tämä peli on yksi niistä nörtteyteni perimmäisistä syistä. Kaaoksen kone oli kiistatta minun Amigakokemusteni parasta antia. Peli tuli hakattua lukemattomia kertoja läpi kaikilla hahmoilla ja kaikki mahdolliset salaisuudet löytäen. Pänttäsin pelin kaikki neljä maailmaa niin hyvin selkäytimeen että tiesin tasantarkoin jokaikisen vihollisen tarkan sijainnin. Jokaisen salaisuuden ja opettelin myös muutaman cheatin ulkoa peliin, vaikka en niitä kyllä erityisesti tarvinu. Silloin ysärinä peli oli myös yksi hienoimmista näkemistäni bittiviihteen edustajista. Aika on kumminkin pyyhkinyt suurimman osan pelin aivotallenteista pois. Toki perusrutiinilla teos menee millä hahmolla tahansa läpi, mutta enää en pääse lähellekkään sitä pentuna viimeisen päälle hiottua lopputulosta. Toisaalta ajat ja pelitkin ovat kovin muuttuneet niiltä ajoilta.
Arpiset veteraanit taatusti tietävät mistä on kyse. Mutta nuoremmille pelaajille kaaoksen kone voi olla täysin tuntematon. Kerrotaanpa hieman pelin luonteesta ja maailmasta. Miljöö on viktoriaanista steampunkkia ja köykäistä tarinantynkää näyttelee kaaoksen kone joka uhkaa maan asukkeja mutanttiarmeijoineen. Tästä eteenpäin valitaan yksi kuudesta hahmosta joko siten että kone tai toinen ihminen ohjaa toista hahmoa. Sitten vain pusketaan läpi neljän maailman tappaen hirviöita aseet paukkuen ylhäältä alaspäin kuvattuna. Lopussa vastaan tulee itse kaaoksen kone, pelin läpäisee helposti yhdellä hahmolla illan aikana kuten aikalaisilla oli tapana. Lievää roolipelimäisyyttä löytyy hahmoille rahalla ostettavien kykyjen ja aseparannusten muodossa. Hahmoilla on myös omat erikoistaitonsa kuten esimerkiksi kyky käyttää pommeja tai polttopulloja.
On totta että klassisesti ajatellen peli on edelleen täyden kympin teos ja parempaa ysärin alun peliä saa hakemalla hakea. Mutta tätä pitäisi tarkastella uudelleenjulkaisun näkökulmasta. Puritistit saavat olla tyytyväisiä siitä että mihinkään ei ole juurikaan kajottu. En ainakaan itse huomannut kenttädesingissä tai pelillisissä seikoissa mitään erityistä eroa ja hyvä niin. Valitettavasti graafinen anti ei ole ihan sitä mitä uudelleenjulkaisulta odottaisin. Esimerkiksi apinasaarten uudelleenpäivitykset ovat hienoja ja toimivana ratkaisuna niissä pystyi seilaamaan vanhan ja uudistetun kuvallisen annin välillä. Tätä samaa olisin toivonut myös kaaokselta. On totta että peli pyörii hyvin uudella raudalla ja laajakuvanäyttökään ei tuota kovin omituisia vääristymiä, mutta jotenkin tuntuu että julkaisu on hiukkasen rimaa hipova ja nostalgiannälkäisiltä rahastava. Äänimaailmaa olisi myös voinu säätää modernimmaksi, vaikkakin pelin tecnomusiikit ovat edelleenkin ympäristöönsä hyvin istuvaa materiaalia.
Tätä kyllä kannattaa vanhojenkin partojen kokeilla, mutta jos kaapista löytyy toimiva Amiga ja kyseinen peli en näe mitään syytä ostaa tätä uudelle raudalle. Uusille pelaajille tämä voi antaa enemmän jos intoa löytyy pelihistorian opiskeluun tai retroilusta nauttimiseen.
Arvosana: vanha versio 10 uusintajulkaisu 8 (asteikolla 1-10)
Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.
Tämän yksinkertaisempaa ja pelillisempää peliä en äkkiseltään osaa kuvitella olevan olemassa. Kaikki turha on riisuttu pois. Pelaajan pitää vain tuijottaa ruutua ja väistellä kolmion muitoisella kappaleella ympäriltä syöksyviä seiniä. Toimintaa tehostetaan pirtsakalla teknomusiikilla ja minimalistisella määrällä naisen ääntelyä. Useimmiten pelisessiot tyssäävät muutamaan sekunttiin ja yhden tason läpäisyynkään ei mene ylettömästi aikaa.
Pelialue välkkyy epileptisesti musiikin mukana ja vaihtaa väriä. Jo hetken pelailun jälkeen alkaa silmiä kirvelemään. Tätä en siksi suosittelisi kovinkaan hanakasti epilepsiaan taipuvaisille. Voi olla että tietynlaiset pelipuritaanit ovat tästä innoissaan, mutta minä en näe tässä mitään pelihistoriallisesti merkittävää. No joo voihan tätä pelata vaikka älypuhelimella tappaakseen aikaa bussipysäkillä. Jos tämä olisi ilmestynyt kasarin alussa olisi sillä huomattavasti suurempi painoarvo, mutta nyt taitaa jäädä pienen porukan kulttiteokseksi.
Arvosana: 2 (asteikolla 1-10)
Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.