Ei ahistuksen megamultisuperhypervittujotakihuipennus.
Mikä siinä taas ottaa...?
Tuntuu vaan että henki ei kohta kule ku ahistaa, itteesä ei saa liikkeelle. Itkeeki, pitkästä aikaa... Mittää ei oo teheny ja tuntuu että silti on ihan lopussa. Ei jaksa ees syyä... Koko ajan vaan nukkuu ja nukkuu. On kylymä,on kuuma, nukuttaanukuttaanukuttaa ei nukuta, mittää ei saa vaan aikaseksi, vaikka kovin suunnittellee ku sängyssä kierii päivät pitkät... Ja muutenki napsuu päässä kivasti.
Sitten kaikki alakkaa sannoo että ota ittiäs niskasta kii, turhhaa nääki valitat, itteppä oot ittes tuohon jammaa ajanu ja lässynlää. On vaan oma syy, on varmasti, ja varmasti on koko paskan maailman syy, mutta ku ei vaan jaksa ja sitte koko maailma kaatuu päälle... Vittu ja on joitakin ihimisiä nii ikävä...
Tässähän tuntee ittensä ihan pikkutytöks joka leikkii prinsessaleikkejä ja yhtäkkiä huomaaki olevansa ihan oikeasti prinsessa. Miten toinen voi saada aikaseks näin hyvän olon ihan vaan olemassaolollaan? Vielä ku se välittää, arvostaa ja kirsikkana leivoksen päällä: haluaa hemmotella. Yhtäaikaa pitää vertaisenaan ja jumaloi. Aivan uskomatonta.
Mutta entä jos mä en osaa antaa tarpeeks takasin, en osaa olla toiselle yhtä hyvä vaikka haluankin... En mä mikään täydellinen ole... Se tässä vielä pelottaa ja aiheuttaa epäilyksiä. Jos mä en riitä, jos toinen odottaa enemmän mihin pystyn.