IRC-Galleria

Ikävöin henkilöä joka tuskin edes välittää musta...

MÄ EN VITTU MEE ENÄÄ KOULUUN SAATANA ! -.-''

joo mie en jaksa ennää arvailla.

en ite jaksa kirjottaa xd

Haluisin tehdä jotain mut kukaan ei oikeen taas halua puhua miulle... Mitähän sit tällä kertaa tein väärin.

Tosi kivaaaaa kun kukaan ei jaksa kun olen tällanen angstipaska mutta miten mie siitä yksin voin päästä eroon ikinä.


Anteeksi kun joskus olin typerä enkä vaan katkaissut sitä ainutta kaverisuhdetta etten olis joutunut Sinnaan sekaantumaan.

Vois siirtyä johonkin muualle journalittamaan kun ei näitä täällä varsinkaan kukaan lue. Tosin, sittenhän tämä on varmaan parempi kuin yksityiset kun ei vahingossakaan kukaan erehdy edes vilkaisemaan....







Unforgivable sinner?

HALUAN TATUOINNIN MUTTA SE KÄY LIIAN KIPEÄÄ YHYY

Jos sua vittu vituttaa iha vitusti et tää vitu kesä loppuu ja vitu koulu alkaa nii vittu lisää blogiis.

... Niin koulut alkaa!! :S Tiiän joo, mul on tylsää, mesejä???

Kirjotus 1:

Sanotaan, että kun ihminen kuolee, elämä vilahtaa silmien edestä. Näkyy onnellisia muistoja, näkyy surullisia muistoja. Näkyy tärkeitä muistoja.
Kun joku, jota olet rakastanut 9 kuukautta näkemättä toista viimein nostetaan syliisi. Kun lapsi hymyilee ja nauraa, kun se kutiaa jalkapohjista, kun se kikattaa kun kuiskaat jotakin sen korvaan.
Kun ne tulevat, ottavat lapsen pois ja sanovat "Tiedät mitä nyt tapahtuu.".
Ja minä tiesin. Olin tiennyt koko ajan. Luulin että pystyisin päästämään irti. Mutta jos jotakin rakastaa, siinä ei voi päästää irti.
Mutta minä päästin. En voinut muuta. Sopimus oli allekirjoitettu, ehdot hyväksytty. Ei voi perääntyä.
Tiedänkö missä hän on, nyt noin vuoden ikäisenä? En. Joskus kuvittelen nähneeni hänet. Kahvilassa, sirkuksessa, kaupassa, ikkunassa. "Vanhemmat" aina mukanaan.
Ja sitten vastaan tulee toinen samannäköinen.
Joskus tuntuu etten osaa enää elää. Kun hymyilen, se on pakon-omainen lihasten liike. Kun nauran, se tulee äänihuulista, ei sydämestä.
Mutta sillä hetkellä kun minulla oli lapsi, minun lapseni, sylissäni, olin ehjä. Kaikki loksahti paikoilleen. Hymyilin ja nauroin. Hänelle.
Nämä hetket minä näen. Nämä hetket minä tunnen. Vaikken ole tajuissani, kuulen sydänfilmin äkkiä muuttuvan tasaisesta piippauksesta yhdeksi pitkäksi. Tiedän jo miltä se näyttää. Monitoriin tulee viiva. Loputon viiva. Se tarkoittaa, että sydän on pysähtynyt.
Mutta minun sydämeni pysähtyi jo kauan sitten.
Silloin, kun menetin hänet.


Kirjoitus 2:

Rauha. Siltä sinä näytät. Kun katson rintakehäsi kohoilua, mustia ripsiäsi jotka varjostavat poskiasi, ohuita pianistin sormiasi jotka kiertyvät ranteeni ympärille, tunnen väistämättä vihlaisun jossain sydämeni tienoilla.
Tänne sinä jäät. Jäät nukkumaan untasi, mistä se sitten kertookaan. Mutta minä lähden. Lähden pois. En tiedä minne. Kiertelen. Jotta en juurtuisi mihinkään, jotta en kiintyisi mihinkään.
Kerroin sinulle täsät, varoitin sinua tästä. "En välitä", sanoit minulle. Ja hetken uskoin sinua. Uskoin, että voisin unohtaa, että voisit unohtaa. Että kipua ei olisi, että voisin keveästi suukottaa poskeasi ja sanoa hyvästini, että voisimme jatkaa elämiämme, jäljellä vain lämmin muisto, ilman kaipuuta.
Mutta vain hetken. En koskaan voi todella unohtaa miksi olen mitä olen. Miksi kiertelen, miksi pakenen, miksi en saa rakastaa.
Olen hirviö.
Syövytän kaiken lähelläni, ja laajennan reviiriäni hetki hetkeltä. Valehtelen, satutan, petän, jätän. Näin teen.
Mutta en halunnut sinun kokevan sitä. Sitä minkä jo sadat ovat kokeneet. Tuntemattomat, tutut, ystävät, rakastajat, sukulaiset, perhe.
Syövytän ihmiset sisältä. Miksi? En tiedä. Se olen minä. Muuta en osaa. Tuhoan, se on tehtäväni, määränpääni. Kukaan ei selviydy. Kaikki roviolle vaan. Sytytän palon, ja jätän sen yksin.
Mutta en halunnut, että niin kävisi sinulle. Ei sinulle.
Muut olivat öljyä, joka vain odotti sytytystä. Mutta sinä et. Olet vettä, se ei syty, se sammuttaa. Mutta ei minua. Kaadan veden pois, astia jää tyhjäksi. Odottamaan täyttäjää.
Odota siis. Vielä joskus, ehkä huomenna, ehkä vuosien päästä, unohdat tämän, unohdat minut. Ja silloin joku tulee elämääsi, täyttää sen auringolla. On sinun asiasi, annatko sen lämmittää. On sinun päätöksesi, nostatko itsesi sinne, missä olet ollut. Toivon sinulle vain parasta. Älä ota Venusta, älä ota Jupiteria, älä ota Saturnusta. Ota aurinko. Sen ansaitset. Minä olen kuu.
Voi hyvin. Vietä pitkä ja onnellinen elämä. Hyvästi.
Nousen sängyltä hiljaa, vedän farkut ja kengät jalkaani, t-paidan päälleni. Sinun t-paitasi.
Käännät kylkeäsi unissasi. Rypistät otsaasi. Se ei sovi sinulle. Hymy sopii sinulle. Kuiskaat nimeni, vieläkin unessa.
Haluan halata, rutistaa, suudella sinua. Haluan rakastaa sinua.
Mutta siihen eivät hirviöt kykene.
Katson ikkunasta ulos. Aurinko nousee.
Niin kuin sinäkin. Vielä sinä nouset, loistat, säteilet. Mutta et minulle.
Lähetän nukkuvan hahmosi suuntaan lentosuukon, kätesi liikahtaa hieman, kuin napatakseen sen. Avaan huoneesi oven. Se narisee. Et herää vieläkään. "Hyvästi..." karkaa huuliltani kuiskauksena, kun suljen oven lähtiessäni. Itkua pidätellen juoksen ulko-ovesta sateeseen.
Hirviöt eivät itke. Hirviöt eivät itke. HIRVIÖT EIVÄT ITKE.
Poltan tupakan juna-asemalle päästyäni. Juna saapuu kello 5:45. Nousen siihen. Istun paikalleni.
En muista minne juna matkaa. En välitä.
Katson ikkunasta ulos. Aurinko on jo korkeammalla.
Hirviöt eivät... ...ole olemassa.
Jossain kaukana avaat silmäsi löytääksesi vierestäsi tyhjää.