IRC-Galleria

voi vitun writer's block.

Tällaisen kummallisen pätkän kirjoitin. Alkoi unena, johon sitten keksin jatkoa. Siis tämä kohtaus ei ole unesta vaan kokonaan omakeksimääni (en harrasta edes näin vähän "likaisia" unia) ja koko jutun ideana on saada lukija kuvittelemaan, ajattelemaan, kyseenalaistamaan. Palaute olisi IN ja olisi kiva tietää millaisia ajatuksia ja tuntemuksia tämä herätti.

"Tekisitkö minulle palveluksen?"
Minkä? Hänen ilmeensä on tutkimaton, mutta hän näyttää vilpittömältä. Hänen äänensäkään ei ole kuin inuva.
Miksi minun pitäisi sulkea silmäni ja pitää ne kiinni? Miksi ihmeessä? Hän näyttää niin pyytävältä... No, mitä haittaa siitä voisi olla?
Nuotion valo näkyy punaisena luomieni läpi. Hänen sormensa ovat viileät - miksi hän otti kasvoni käsiensä väliin?!? Ei kai - ... Minä värähdin ja hän vetäytyi. Mutta huuliani kihelmöi... Miksen avaa silmiäni ja lähde…? ...Koska tahdon hänen suutelevan minua uudelleen… Tuntuu typerältä edes ajatella noin! Jos hän tietäisi että se oli ensisuudelmani...
Hän liikahtaa - ja suutelee minua, hänen huulensa ovat niin pehmeät... Aivan kuin olisin jokin eksoottinen hedelmä jota hän maistelee... Ei, ei, ei, älä lopeta!
Hän on kuin kissa, puhuu minulle kehräävällä äänellä... Voi, miksi hän pyysi minua avaamaan silmäni? Hänen ilmeensä on kummastunut ja huvittunut ja saa minut laskemaan katseeni. Näytin varmaan naurettavalta; äänetön pyyntö 'etkö voisi suudella minua uudelleen?'
Nyt hän nostaa leukaani, voi, kunpa hän suutelisi! Tuo hänen vino hymynsä, hän sai itsevarmuutensa takaisin. HEI! Hän kaatoi minut selälleni ja tukahdutti huutoni huulillaan... Miksi minusta tuntuu tältä, en tiedä, tahdon enemmän - Rauhoitu, minä sanon! Pakko saada nämä nyrjähtäneet aivoni sijoilleen! Hänen hiuksensa ovat niin pehmeät ja hän maistuu hyvältä - ota ne käpäläsi pois hänen hiuksistaan! Enpäs. En tahdo! Mutta... Mitä jos Varjot tulevat? Tässä heille riittäisikin nauramista, 'kannattiko unohtaa vahtiminen vain tällaisen vuoksi', he kysyisivät - Hänellä on kylmät sormet! Ei lainkaan ihme, koska lämpötila on niin matala...
Joku tulee! Äkkiä piiloon! Maa on niin kova verrattuna hänen kosketukseensa... Miksi olen niin pahoillani kun hän irrotti sormensa minusta? Hei, se on Mummeli! Kylläpä hän nauraa riettaasti...
"Osasinpas jo odottaakin tätä! Mutta, tänä yönä ei teille kyyhkyläisille ole aikaa, sillä meidän on mentävä heti..."

Lisäksi kaksi vähän vanhempaa runoa:

Aurora

Valkea joulu
kuitenkin
Kuin tyynysodan jäljiltä
untuvainen lumi
Jouluruokaa
lahjoja kuusen juurella
naurua
Näennäisidylli

Aamunkoi
Misteli ja
yllätys
Silkinpehmeät huulet

Unen hauraus

Tämä siis on uutena vuotena tehty myöhästynyyt jouluruno ja seuraava on ruokapöydässä aamulla koulusta pois jäämisen jälkeen saadun inspiraation seurausta.

Lyhtyni

Katkera rakkaus
sen viimeiset säteet
valaisevat polkuani
Pimeyden ensi hetkenä
Kaikki tulee loppuun
Kun verinen kuu
nostaa katseensa
horisontista
Suoraan
minuun.

"Älä itke", hän sanoi kuiskaten.

Pystyin tuntemaan hänen lämpöisen hengitykseni kasvoillani ja sydämeni pamppasi kovempaa kuin koskaan. Alex katsoi minua suoraan silmiin, enkä itsekkään kääntänyt katsettani. En tahtonut. Alex otti toisella kädellä kädestäni kiinni ja nousi ylös, vetäen minut mukanani. Hän kietoi kätensä minun ympärilleni, ja katsoi minua edelleen. Kiedoin omat käteni hänen kaulansa ympäri ja laskin pääni hänen olkapäälleen. Alex irrotti otteensa ja nosti kädellään leukani ylöspäin nähdäkseen kasvoni. Pian tunsin hänen lämpöiset huulet omissani.

tuli mieleen tosi hyvä tarinanpätkä, josta vois alkaa työstää jotain isompaa.

If you did see me, you did not
...want me.
It hit me hard below the belt. I gave all back with fists.

This tension between us is more than just a glance.
Power: up.
No more taking control.

If it goes on like this, I swear I'll be dead by Chrismas.
Your fault - guilty you are!
I never decided to have headaches.

And I never preferred someone else - I promise,
I told not to compete.
As they obviously couldn't compare.

It was - will be - only you. Always and all ways.

Tyttö menee nukkumaan ja toivoo, ettei herää taas siihen, kun vanhemmat tulevat kotiin. - Tuutte sit oikeesti hiljaa kotiin, nuorempi sisko vannottaa vanhempia. Vanhemmat lupaavat, niin kuin aina. Tyttö pudistelee päätään, sulkee silmänsä ja rukoilee, että vanhemmat osaisivat olla ihmisiksi eivätkä baarista tultuaan taas tappelisi. Tytön kaksi pienempää sisarusta nukkuvat samassa huoneessa tytön kanssa. On lohduttavampaa kuunnella sitä tappelua, kun on muitakin samassa huoneessa. Etenkin tytön pikkusiskoa nuorempi pikkusisarus on saanut ikuisia traumoja, hän ei ole nähnyt millaisia vanhemmat olivat ennen alkoholia. Pikkusisarus oli vanhempien aloittaessa vielä niin pieni. Nyt he kaikki kolme yrittävät nukkua. Toistakymmentä vuotta eläneen tytön pitäisi olla pienempien turva, pitää huolta ja lohdutella, kun tappelu taas yöllä alkaisi. Mutta ei tyttö kykene siihen, hän haluaisi vain sulkea korvansa kaikelta mitä tulee taas kuulemaan. Hän tuntee itsensä avuttomaksi, heikoksi pikkutytöksi. Tyttö toivoo vain, että nukahtaisi ennen kuin vanhemmat palaavat eikä heräisi siihen meteliin, johon hän on jo niin monta vuotta herännyt.

On hauska katsoa kuinka äiti meikkaa itseään illalla. Pienin sisarus on jo nukkumassa, kolme tyttöä istuu pöydän ääressä äidin taivutellessa ripsiään hauskan näköisellä välineellä. Ilmapiiri on iloinen, vanhemmat lähtevät ensimmäisen kerran moneen vuoteen käymään ulkona. Tyttö ei ole kovin vanha, alle kymmenen vielä. Tyttö ja hänen kaksi nuorempaa sisarustaan jätetään isosiskon vastuulle. Tyttö ihailee suuren vastuun saanutta isosiskoaan vaikka iällisesti heidän kahden välinen ikäeronsa on vain muutama vuosi. Vanhempien lähdettyä kolmas sisko laitetaan nukkumaan. Tytöt kaivavat esiin herkut ja katsovat televisiota myöhään yöhön. Nautittuaan tarpeeksi uudesta tilanteesta tyttö ja hänen isosiskonsa lähtevät nukkumaan.
Muutaman tunnin kuluttua tytöt heräävät meluun, jonka vanhemmat saavat aikaan. Tyttöä pelottaa, hän ei uskalla liikkua sängystään mihinkään. Tyttö vain kuuntelee, kuinka hänen vanhempansa solvaavat toisiaan, huutavat toisilleen. Tyttö painaa silmänsä tiukasti kiinni ja toivoo, että tilanne olisi pian ohi.

Tyttö pötköttää pedillään silmät auki. Pienet sisarukset nukkuvat vielä, ovat onnekkaita. Vanhemmat tappelevat taas, eivät välitä siitä, että heidän lapsensa heräävät ja kuulevat kaiken. Tyttö kuuntelee vielä hetken ja nousee sitten lähteäkseen vessaan. Vanhemmat ovat keittiössä, he ovat hetki sitten käyneet suihkussa. Tyttö kehottaa vanhempiaan menemään nukkumaan, vaikka tietää ettei häntä kuunnella. Tyttö palaa pedilleen, vanhemmat lähtevät ulos tupakalle. Pikkusisko herää, käy vessassa ja palaa pedilleen. Myös katraan nuorin on herännyt. Perheen isä huutaa ulkona jotain. Nuorin käy tytön kehotuksesta käskemässä vanhemmat sisälle. Isä käskee nuorimman pois, ei hän välitä siitä, että hänen lapsiinsa sattuu. Kolmen sisaruksen parvi miettii tilannetta, jokainen omalla pedillään. Pian nuoremmat nukahtavat, mutta tyttö ei saa unta. Hän muistelee kuinka muutama vuosi aiemmin hän ja hänen pikkusiskonsa piilottivat kaikki veitset ja sakset, sekä muut terävät esineet talosta. Pelko siitä, että kännisten vanhempien päässä saattaisi naksahtaa oli suuri. Tyttö sulkee silmänsä, vihaten tilannetta, jossa hän on ollut jo niin monta kertaa aiemminkin.

Tytöistä ei ole enää hauskaa saada valvoa myöhään. Tilanne ei ole enää tytöistä jännää. Vanhemmat ovat päässeet kunnolla pullon makuun. Joka viikonloppu he ovat jossain, joka viikonloppu he tappelevat. Pari kertaa perheen äiti on soittanut jopa poliisit, syyttäen kaikesta isää. Tyttö katsoo ikkunasta kuinka poliisi-sedät puhuttelevat isää. Äiti on tyytyväinen tilanteeseen, hän on niskan päällä. Kertaakaan ei äiti eikä isä ole käynyt katsomassa nukkumassa olevia lapsiaan. Vaikka he tietävät, että lapset ovat heränneet, ei heistä kumpikaan tule lohduttamaan eikä selittämään. Lasten täytyy selvitä yksin. Ikinä ei seuraavana päivänä ole puhuttu yöllisistä tapauksista. Ei ole selitetty, ei pyydetty anteeksi. Vanhemmat eivät kysy miltä lapsista tuntuu. Jos asiasta kysyy, äiti syyttää isää. Pikkuhiljaa pienet lapset alkavat uskoa äitiä, tuota manipuloinnin mestaria.

Perheen muutettua, isän jäädessä työttömäksi ja äidin opiskellessa entisellä kotipaikkakunnalla, on pätkä jolloin alkoholia ei käytetä oikeastaan yhtään perheessä. Isä huolehtii lapsista, ei osta kertaakaan olutta. Se pätkä on rankka, mutta kuitenkin jollain tavalla onnellinen. Äiti saa opintonsa loppuun ja pääsee töihin. Pian vanhemmat käyvät tutustumassa paikkakunnan baareihin.
Vuosien kuluessa alkoholi ottaa yhä enemmän valtaa perheessä. Kaupasta lähtee joka ilta mukaan vähintään mäyräkoira. Nyt vanhemmilla on varaa juoda itsensä känniin joka ilta, molemmat ovat nimittäin työllistyneet. Lapset katsovat sivusta, eivät he voi muutakaan. Katraan vanhin muuttaa pois kotoa. Nyt tyttö on vastuussa nuoremmista, kun vanhemmat käyvät istumassa iltaa. Lapset ovat keskustelleet isän kanssa tämän sekä äidin alkoholin käytöstä. Äiti ei edes aio osallistua keskusteluun. Vanhemmat oikeuttavat massiivisen alkoholin käyttönsä sillä, että he eivät moneen vuoteen olleet ottaneet tippaakaan. Nyt he ottavat senkin edestä. Tilanne ei muutu, ei vaikka niin luvataan.

Kaiken tämän alkaessa tyttö oli yhdeksän vuotias. Kymmenen vuotta myöhemmin tilanne on vain pahentunut. Pullon henki on ottanut suuren vallan perheen huoltajista. Riitely on normaalia, lähes joka iltaista kuten myös alkoholin käyttö. Isosisko on jo pitkään asunut toisella paikkakunnalla. Tyttö muutti vasta vähän aikaa sitten pois kotoa, mutta vanhempiensa luona käydessään hän haluaisi pitää perheen taloa turvapaikkanaan. Lähes joka iltainen riiteleminen laukaisee tietynlaisen paniikin tytössä. Hän on pienestä asti kantanut harteillaan suurta takkaa. Suurin taakka on kuitenkin hänen sydämessään. Vaikka tyttö ei haluaisi, hän kantaa edelleen sitä vastuuta, joka hänelle sälytettiin vuosia sitten. Tyttö on päässyt pois Pullon hengen valtaamasta perheestä, mutta hänen pienet sisaruksensa ovat siellä edelleen. Edelleen he joutuvat kokemaan sitä tuskaa, pelkoa ja surua jota vanhempien alkoholin käyttö aiheuttaa. Aikanaan tyttö huusi, itki ja valitti vanhempien ongelmasta. Äiti ja isä keksivät vain syitä sille, miksi he tekivät niin kuin tekivät. Tyttö toivoi vanhempiensa eroavan. Ei olisi enää riitoja, lasten ei tarvitsisi enää pelätä kännisten ihmisten päähänpistoja. Mutta ei, edelleen vanhemmat ovat yhdessä, edelleen he riitelevät ja edelleen he kuuntelevat ensisijaisesti Pullon henkeä lastensa sijaan.

********

Tarina kertoo perheestä, jossa alkoholi on suurena osana vanhempien elämää. Lapset ovat huomanneet ongelman jo kauan sitten, mutta äiti ja isä eivät myönnä olevansa alkoholisteja.
Perustuu tositapahtumiin.

_ArkiPäivänVaras_

Sinä päivänä mä olin just muuttanu vieraaseen kaupunkiin. Mulla oli ollu edellisenä päivänä viisvuotissynttärit ja niitä juhlistamassa vaan kolme vierasta. Mun parhaat kaverit, naapurin Niemisen siskokset Sanni, Sissi ja Tuuli. Mun ainoat kaverit. Missä välissä mä olisin enempää kerenny hankkiakaan ku oltiin sinnekin muutettu vasta just ja just pari kuukautta sitte? Eikä nyt ollu enää niitäkään, kun me oltiin taas muutettu. Ne synttärit oli ollu sellaset ”onnea ja hyvää loppuelämää” –synttärit. Siihen aikaan me muutettiin tosi usein mun isän työn perässä. Vaikka pieni olinkin, mä en tykänny siitä.
Mutta siitä päivästä eteenpäin me ei enää muutettu kertaakaan sinä aikana kun mä asuin kotona. Enää ei tarvinnu, ku isä ei käyny töissä. Ei enää ollu mitään isää. Sinä aamuna me oltiin, muutaman päivän säädön ja kahden talon välillä ramppaamisen jälkeen, saatu lopultaki viimenen muuttokuorma uuteen kotiin. Mä ja äiti jäätiin sinne, isä lähti palauttamaan muuttoa varten lainattua kuorma-autoa. Siltä reissulta se ei sitten enää palannutkaan. Tai palashan se. Ruumisarkussa.
Myöhemmin mulle selitettiin, että joku tyyppi oli nukahtanu rattiin ja ajautunu vastaantulijoiden kaistalle. Yhtäkkiä se oli vaan tulla pamahtanu kaarteen takaa isän eteen. Isä oli kuormurinsa kanssa yrittäny väistää, tienny, että suora törmäys olis tappanu sen toisen kuskin, vaikka se itse olis siitä varmaankin selvinny. Mutta ei. Se yritti vielä pelastaa tilanteen. Niin se aina teki. Nyt se vaan ei enää onnistunukkaan. Ja ojaanhan se sitten oli rysähtäny, katolleen. Satakakskymmentä lasissa. Niin, että se siitä. Mun isästäni.
Viikon yli viisvuotiaana mä sitten istuin ku joku halvaantunu, kalpee vahanukke mustaan mekkoon puettuna itkevän äitini vieressä ja katoin ku neljä kyynelsilmästä miestä kanto valkosta arkkua pitkin kirkkokäytävää.
Sillon mä en oikeen ees tajunnu, että se oli mun isä, joka siellä arkussa makas, ja ettei se sieltä enää koskaan nousis. Mun oma rakas isäni. Isä, joka oli paljon töissä, muttei silti koskaan etänen. Kaikki se aika, minkä se mun kanssa vietti, korvas moninkertasesti sen ajan, minkä se mun luota vietti poissa. Se tosissaan rakasti mua, ainoota tytärtään. Ja mä sitä. Ainoota isääni. Miten se olis voinu olla poissa? Ei se ollu mahdollista. Se oli luvannu olla aina mun luona. Aina.
Mä en itkeny kyyneltäkään niissä hautajaisissa. Emmä käsittäny mistään mitään. Ei musta tuntunu surulliselta. Itseasiassa musta ei ollu tuntunu moneen päivään miltään. Kotonakin oli vaan hiljasta.
Ensin seinistä oli kaikunu äidin tyynyyn tukahtuva hiljanen itku. Se oli tuntunu aika pahalta, vaikka mä itse olinkin itkeny vaan pari kertaa ja sekin oli johtunu siitä, että mä tulin surulliseks kun äitikin oli surullinen. Muutaman päivän kuluttua äiti lakkas itkemästä. Se laitto mulle ruokaa, muttei syöny ite paljon mitään. Ei sillä kai ollu ruokahalua. Eikä ihmekkään. Ei ollu mullakaan, mutta nälkä kylläkin. Mä olin lapsi ja tarvitsin ruokaa.
Äiti yritti alottaa tavaroiden purkamisen, mut kun se avas ekan pahvilaatikon, se tuijotti sinne hetken, sit sen silmät täytty kyynelistä, se putos polvilleen siihen lattialle sen laatikon luokse ja purskahti niin surulliseen itkuun, et munkin silmät täytty väistämättä kyynelistä. Mä katselin sitä salaa yläkerran porrastasanteelta eikä se tienny, että mä näin kun se hajos sillä tavalla. Mä hiivin omaan huoneeseeni ja makasin kauan mun sängyllä purkamattomien pahvilootien keskellä, iso, kultanen nalle tiukasti sylissä ja itkin hiljaa. Isä oli antanu sen nallen mulle. ”Se on yhtä kultanen kun säkin”, isä oli sanonu mun löydettyä se lahjapaketista. Se nalle on mulla vieläkin. Ja ei, vieläkään mä en itkeny, koska isä oli kuollu, enhän mä sitä ollu vieläkään käsittäny. Musta vaan tuntu niin pahalta se, miten äiti itki ja mä olin hirveen yksinäinen, ei ollu ees kavereita tai mitään. Oli vaan uus talo, uus, vieras kaupunki, uus huone, kultanen nalle ja talo täynnä huutavaa, kuristavaa hiljasuutta.
Niiden hautajaisten jälkeen me tultiin äidin kanssa kotiin. Äiti meni huoneeseensa ja lysähti sängylle. Siinä se sitten makas ihan liikahtamatta, tuijotti vaan kattoon ja sen silmät näytti suurilta lasikuulilta, tyhjinä ja ilmeettöminä kasvoissa. Jopa niiden kirkas vihree tuntu haalistuneen. Siinä se vaan makas, koko sen päivän. Vielä seuraavanakin aamuna se oli siinä samassa asennossa. Tuskin se oli liikahtanukkaan kertaakaan sen jälkeen kun se oli edellisenä päivänä siihen tullu. Mä en ollu syöny mitään niiden hautajaisten jälkeen, mutten edes huomannu sitä. Äiti vaan makas siinä, uuden kodin uudessa makkarissa, ei liikahtanu, ei katsonu päinkään, ei sanonu sanaakaan. Ei sillä, että mä olisin jotain sanonu. Ei ollu sanoja, jotka mä olisin sillon osannu lausua. Mua pelotti ihan kauheesti, että kohta äitikin kuolis. Kuihtuis vaan pois ja jättäis mut ihan kokonaan yksin. Sit mä joutuisin asumaan jossain roskiksessa tai ties missä kamalassa paikassa.
Emmä pystyny vaan oleen siellä, kattomassa kun mun äiti oli ku halvaantunu. Puolittain mä odotin koko ajan, et se vaan lakkais hengittämästä, kuolis. Se oli sen saman valtavan, tukahduttavan tyhjyyden halvaannuttama, joka oli multakin varastanu kyyneleet.
Sitte mä en enää kestäny enempää. Yhtäkkiä mä vaan nousin, menin laittamaan kengät jalkaan ja sit mä juoksin ulos ja pois pihasta. Miten moni viisvuotias kestäis vaan olla ja puolittain odottaa, koska äitikin liukuis johonkin pois, mistä mä en enää koskaan sais sitä takas kun isäkin oli jo menny?
Mä juoksin muutaman sata metriä, ensin suoraa asfalttitietä, sit poikkesin johonki metsikköön ja yhtäkkiä mä sukelsin puiden keskeltä häikäsevään auringonvaloon. Silmiin sattu ja kesti hetki ennen ku aloin nähdä taas kunnolla. Autio hiekkaranta. Iso, sininen meri aukes mun edessä, läikehti ja välkky ja mun silmiin sattu auringon kilo laineissa. Normaalisti olisin varmasti järkyttyny sen suuruudesta, mut siinä tilassa mä en oikeestaan edes huomannu sitä. Lysähdin siihen lämpöselle hiekalle ja siinä mä sitte makasin ihan äänettömänä keskikesän auringossa vaaleensininen kesämekko päällä ja valkoset sandaalit jalassa.
Mä en oikeestaan tiedä miten kauan mä siinä makasin. Varmasti ainaki tunnin. Yhtäkkiä mä näin kun joku kirkkaan punanen välähti mun näkökenttään. Mä kavahdin istumaan ja huomasin tuijottavani suurin, säikähtänein silmin noin mun ikästä, pientä ja hintelää tyttöä, jolla oli ihan kirkkaanpunanen hellemekko päällä, ruskeet silmät ja tummanruskee tukka. Se seiso siinä mun edessä ja katteli mua vähän kummastuneen näkösenä. ”Kuka sä oot?” se sitte kysy. Mut ei mitenkään epäluulosesti tai töykeesti tai mitään, vaan ystävällisesti. Hetkeen mä en osannu sanoa mitään. Sit mä sain takelleltua: ”M-milla.” Nousin ylös ku halusin olla samalla korkeudella kun sekin.
”Ai. Mä oon Elina”, tyttö sanoi. Hetken se oli hiljaa. Sitten se hymyili, työnsi pitkiä, pörrösiä hiuksia pois silmiltään ja sano: ”Moi.”
”Moi”, mä sanoin, enkä kaikesta tapahtuneesta huolimatta voinu olla hymyilemättä takas. Sen hymy oli jotenki hirveen tarttuva. Isänkin hymy on, mä ajattelin, ja samassa hymy kuoli mun kasvoilta. Elina huomas sen ja kysy: ”Miks sä näytät noin surulliselta? Onks sulla paha olo?”
”Me muutettiin vasta vähän yli viikko sitten tänne”, mä takeltelin. Hetken me oltiin hiljaa. Sit yhtäkkiä mä sanoin: ”Mun isä kuoli viime viikolla.” Ja sillä hetkellä kun ne sanat purkautu mun huulilta, mä aloin itkee. Sillon mä vasta tajusin, et mun isä ihan oikeesti oli poissa. Elina seiso hetken siinä, ihan hiljaa ja mä tunsin sen katselevan mua. Sit, mitään sanomatta, se tuli ja halas mua. ”Munkin isä on kuollu”, se mutis hiljaa mun hiuksiin. Siinä me seisottiin ja halattiin toisiamme, kunnes mun itku laantu. Me irrottauduttiin ja katseltiin toisiamme hetki, ihan vakavina.
Sit Elina hymyili. ”Hei, mä tiedän mikä piristää sua. Mennään uimaan! Vesi on ihanan lämmintä!” viimeset sanat se huus juostessaan kohti vettä. Mä juoksin perään ja kengät ja hellemekot lens rantahiekkaan. Sinne me molskahdettiin molemmat kiljuen ja nauraen.
Ku me sitte oltiin uitu tarpeeksemme, Elina sano, että sillä on nälkä. Samassa mä tajusin, että olin syöny viimeks eilen, ja että mulla oli ihan mieletön nälkä. Elina sano, että nyt lähdetään niille. Ja niin tehtiin. Jutellen ja nauraen ku oltais tunnettu koko lyhyen elämämme, me käveltiin Elinan talolle, joka oli melkeen mun kodin vieressä, lähempänä rantaa.
Ensimmäisenä ovella pöllähti vastaan iso kultanennoutaja. Se oli Elinan koira Vilma. Se tuli häntä vispaten mun luokse ja ensitöikseen anto mulle ison, märän pusun naamaan. Mä kikatin ja silitin sitä. Elina kerto, että se oli kolmevuotias ja tosi kiltti.
Seuraavana olikin sitte keittiön ovella vastassa Elinan äiti. ”Moi, äiti! Tää on Milla, tosta ihan naapurista. Ne on muuttanu vasta”, Elina selitti tohkeissaan ja sen äiti hymyili. ”Hei, Elina”, se sano ja mä vastasin ujosti: ”Hei.” Elinan äiti sano, että mä voisin kutsua sitä Maijaksi ja sitte se tarjos meille kaupasta ostettuja korvapuusteja ja mehua. Sen jälkeen mä ja Elina mentiin Vilman kanssa ulos, me heiteltiin sille keppiä ja pidettiin tosi hauskaa.
Lopulta kuitenki tuli ilta, ja mun oli palattava kotiin. Takasin kotiin, äidin luokse siihen kamalaan, kuristavaan hiljasuuteen. Ku mä sanoin siitä Elinalle, se katto mua vakavana ja sit se lupas, että se tulee huomenna hakemaan mua, että voidaan tehdä jotain kivaa. Mä kiitin sitä hauskasta päivästä. Sit mä käännyin ympäri ja juoksin kotiini. Elämä oli taas palannu mun silmiin. Ehkä vielä on toivoa, mä ajattelin. Sinä iltana mä nukahdin kultanen nalle sylissä ja hymy kasvoilla.

----
Destie, 20.12.'08

---

Kiitos, jos joku vaivautu tän lukee. Ja sit kaikille tiedoks, että tää on omistettu mun parhaalle ystävälle, Annalle. Täysin ja ainoastaan.
Ja jos ketään ny sit kiinnostaa, ni osottees www.freewebs.com/destinyseyes on lisää näitä.
Destie kiittää.

Pieni tyttö, viiden vanha hypähtää isänsä syliin vaaleat kiharat hiukset heiluvan mukana. Tyttö antaa pusun isänsä poskelle, tietämättä sitä, että se olisi viimeinen pusu. Isä nostaa tytön ilmaan ja tyttö alkaa nauraa. Isä laskee tytön maahan ja rutistaa häntä kovaa. Hänet tultaisiin viemään tänä iltana. Hän tiesi sen. Ei hän voinut tytölle miitään sanoa, ja vaikka sanoisikin, ei tyttö mitään ymmärtäisi. Hän oli liian pieni ymmärtämään.
- Mä rakastan sua isi! tyttö huudahtaa ja pitää isänsä kädestä kiinni heidän kulkiessa tytön huoneeseen.
- Minäkin sinua. Enemmän kuin ketään muuta ikinä, isä sanoo tyttärelleen kyynelten polttaessa tämän silmäkulmia. Hän laskee tytön pieneen sänkyyn ja peittelee hänet vaaleanpunaisella täkillä. Isä istahtaa tytön sängyn reunalle ja silittää tytön hiuksia. Pakostakin kyyneleet tippuvat hiljalleen hänen poskilleen.
- Isi, miksi sinä itket? tyttö kysyy huolissaan ja katsoo isänsä viimeisiä hetkiä.
- Kulta, olen niin onnellinen.
- Niin isi mäkin, tyttö sanoo iloisesti hymyillen, mutta väsyneesti. Hän haukottelee.
- Alahan kulta nyt nukkumaan. Hyvää yötä rakas, isä sanoo ja antaa hellän pusun tytön otsalle.
Tyttö vilkuttaa isälle. Isä poistuu hiljaa huoneesta. Isä kävelee keittiöön ja näkee keittiön ikkunasta ulko-ovella olevan jonkun. Hän tietää aikansa tulleen. Miksi hän oli ollut niin tyhmä, ennen tyttöään? Huumeet ja viina, oli tullut velanmaksun aika. Ei hänellä ollut rahaa, ainoa mikä olisi pelastanut oman hengen, oisi ollut hänen tyttönsä. Mutta sitä hän ei sallisi ikinä, ei ikinä. Hän oli kirjoittanut tytölle kirjeen, jossa hän selitti kaiken. Hän siirtyy ovella ja avaa sen hitaasti.
- Oletko valmis? möreä mies ääni kysyy.
- Saanko vielä käydä kerran katsomasa tytärtäni? Sitten olen.
- Nopeasti sitten, mies ähkäisi.
Rauhattomasti isäntä kävelee tytön huoneen ovelle, raottaa sitä hiukan. Siellä hänen oma pikkutyttönsä makaa rauhallisesti unessa. Viimeisen kerran hän näkisi tyttönsä. Hän kuiskaa ilmaan: Minä rakastan sinua ja poistuu huoneesta. Mies ohjaa tytön isän olohuoneen sohvalle.
- Tapan sinut tänne. Tyttösi saa kokea myös jotain, mies sanoo ilkeästi ja nauraa perään kylmästi.
Ennen kun hän kerkeää sanomaan vastaväitettä hän on pois. Mies poistuu vähin äänin talosta. Talossa on hiljaista.
Tyttö herää aamulla, hän juoksee iloisena etsimään isäänsä. Isä ei ole omassa huoneessaan, eikä keittiössä. Sitten tyttö keksii, olohuone! Tyttö menee olohuoneeseen ja huomaa isänsä makaavaan paikoillaan sohvalla. Tyttö menee herättämään isäänsä.
- Isi! Isi, herää, tyttö huutaa.
- Isi rakaas! Herää nyt, tyttö huutaa nyt hiljempaa ja hakkaa hellästi isänsä elotonta ruumista. Tytön poskille valuu kyyneleet. Hän ei ymmärtänyt, oliko hänen isänsä kokonaan pois? Mitä tämä nyt oli? Tyttö lopetttaa hakkaamisen ja huudon. Hän on yksin.

-
oli pakko nostaa tää <:
saa antaa kommenttia ((=