IRC-Galleria

Ensimmäinen luku romaaniini

I did it!


Mutta joskus kirjoitan tuon vielä puhtaaksi. Paljon on muutettavaa ja korjattaavaa... Nyt en vaan jaksa ihan välittää.

Ilmoituksenomaisesti: Olen liittynyt finfanfuniin ja löydyn sieltä nimimerkillä pumpkin. Aion todennäköisesti olla fikkaamatta ja keskityn varsinkin nyt kirjoittamaan omaa teosta, josta jonkinlaisen intron aloitinkin jo originaalien k11-osastolle. Sinne siis. Nimi on vielä ihan kökkö, elkää välittäkö siitä. :'D

käykääs lukee tämä ja heittäkää kommenttii, jos siltä tuntuu. C:

Olisin kovin kiitollinen.

Se oon minä rikkinäisessä peilissä,
sitten löysinkin nimeni rikosrekisterissä.
Nyt mul on tapa päästä pois tummist päivist,
eikä mun tarvi leikkii wannabi pissist
----> siks en pidä saman ikäsist.
niil on aina jotai vastaa,
siks haluun täst paskast kasvaa...

Mä en pysty koskaa lopettaa,
kukaa ei pysty mua opettaa.
Miksi esittää turhaa nokkelaa?
Mun sielu on pienes tiiilis,
sitä ei voi murtaa,
--->siks mul o hyvä fiilis.
Mä en pysty maailmaa parantaa,
siks kävelen yksin pitkää rantaa,
Mul on aikaa... maailma parantaa.
Mä en oo oikeesti tyhmästä päästä,
halusin vaa erottuu täst jengistä.
Ehkä oon vaa vähä sekasi päästä,
yritin lääkkeil tuskaa säästää.
Nyt mä kasvatan aikuisille pommii,
ne tuo tuskaa ja juo rommii.
samal ne väittää.....
----> ''sä et pääse kunno hommii''
Mä en voikku aikuisille pyllistää,
sit ne on ymmällää (istuu hiljaa tyhmänä)
---> kun en tuu niit ylistää.
Päätin faijjaa haudatessani,
kukaa ei itke mun puolestani.
Mä teen sen mitä mun pitää,
siks, täst mun pitääki jo kiitää.

Jebou.

Mulla soi Hector päässä, enkä edelleenkään tiedä, miks musta tuntuu että maanantaina olis jotain tärkeetä.

Tuntuu, etten osais piirtää:< Ei vaan onnistu. Tiedän, että muut sanoo muuta, mut siltä musta tällä hetkellä tuntuu.

Mua väsytti, mutta nyt ei enää nukuta.

Kello on jo puol 2, anteeks MITÄ? Ei tunnu siltä.

Katoin Tiedon tänään, hrr se oli pelottava. Kuiskaajaihmiset:<

Haluisin kirjottaa, mut ei hajuakaan, mitä kirjottaisin. Pelkkää shittiä siitä kyllä varmaan tulis, kun nukahdan kohta tähän.

"Hei ystävä pyyhi kyyneleet, aivan turhaan niitä teet"

‎"Jos haluat tosissasi tehdä pahaa vanhemmillesi, mutta kanttisi ei kestä ryhtyä homoseksuaaliksi, voit aina siirtyä taiteiden pariin."

Haluun kirjoittaaa

kirjoitin jo tänään pienen Sakuraibarepäleen ja nyt awwittaa liikaa KOSKA






♥


♥


♥


♥


♥


♥


♥


♥


♥






Aibapieniii näyttää niin nätiltä tuossa.......♥

haluun ideoita ; __ ; okei vois joskus kirjoittaa jotain muutakin kuin fanfictionia.


Kirjoitan teininovellin aiheesta jarrumies. Piste.

Kirjotus 1:

Sanotaan, että kun ihminen kuolee, elämä vilahtaa silmien edestä. Näkyy onnellisia muistoja, näkyy surullisia muistoja. Näkyy tärkeitä muistoja.
Kun joku, jota olet rakastanut 9 kuukautta näkemättä toista viimein nostetaan syliisi. Kun lapsi hymyilee ja nauraa, kun se kutiaa jalkapohjista, kun se kikattaa kun kuiskaat jotakin sen korvaan.
Kun ne tulevat, ottavat lapsen pois ja sanovat "Tiedät mitä nyt tapahtuu.".
Ja minä tiesin. Olin tiennyt koko ajan. Luulin että pystyisin päästämään irti. Mutta jos jotakin rakastaa, siinä ei voi päästää irti.
Mutta minä päästin. En voinut muuta. Sopimus oli allekirjoitettu, ehdot hyväksytty. Ei voi perääntyä.
Tiedänkö missä hän on, nyt noin vuoden ikäisenä? En. Joskus kuvittelen nähneeni hänet. Kahvilassa, sirkuksessa, kaupassa, ikkunassa. "Vanhemmat" aina mukanaan.
Ja sitten vastaan tulee toinen samannäköinen.
Joskus tuntuu etten osaa enää elää. Kun hymyilen, se on pakon-omainen lihasten liike. Kun nauran, se tulee äänihuulista, ei sydämestä.
Mutta sillä hetkellä kun minulla oli lapsi, minun lapseni, sylissäni, olin ehjä. Kaikki loksahti paikoilleen. Hymyilin ja nauroin. Hänelle.
Nämä hetket minä näen. Nämä hetket minä tunnen. Vaikken ole tajuissani, kuulen sydänfilmin äkkiä muuttuvan tasaisesta piippauksesta yhdeksi pitkäksi. Tiedän jo miltä se näyttää. Monitoriin tulee viiva. Loputon viiva. Se tarkoittaa, että sydän on pysähtynyt.
Mutta minun sydämeni pysähtyi jo kauan sitten.
Silloin, kun menetin hänet.


Kirjoitus 2:

Rauha. Siltä sinä näytät. Kun katson rintakehäsi kohoilua, mustia ripsiäsi jotka varjostavat poskiasi, ohuita pianistin sormiasi jotka kiertyvät ranteeni ympärille, tunnen väistämättä vihlaisun jossain sydämeni tienoilla.
Tänne sinä jäät. Jäät nukkumaan untasi, mistä se sitten kertookaan. Mutta minä lähden. Lähden pois. En tiedä minne. Kiertelen. Jotta en juurtuisi mihinkään, jotta en kiintyisi mihinkään.
Kerroin sinulle täsät, varoitin sinua tästä. "En välitä", sanoit minulle. Ja hetken uskoin sinua. Uskoin, että voisin unohtaa, että voisit unohtaa. Että kipua ei olisi, että voisin keveästi suukottaa poskeasi ja sanoa hyvästini, että voisimme jatkaa elämiämme, jäljellä vain lämmin muisto, ilman kaipuuta.
Mutta vain hetken. En koskaan voi todella unohtaa miksi olen mitä olen. Miksi kiertelen, miksi pakenen, miksi en saa rakastaa.
Olen hirviö.
Syövytän kaiken lähelläni, ja laajennan reviiriäni hetki hetkeltä. Valehtelen, satutan, petän, jätän. Näin teen.
Mutta en halunnut sinun kokevan sitä. Sitä minkä jo sadat ovat kokeneet. Tuntemattomat, tutut, ystävät, rakastajat, sukulaiset, perhe.
Syövytän ihmiset sisältä. Miksi? En tiedä. Se olen minä. Muuta en osaa. Tuhoan, se on tehtäväni, määränpääni. Kukaan ei selviydy. Kaikki roviolle vaan. Sytytän palon, ja jätän sen yksin.
Mutta en halunnut, että niin kävisi sinulle. Ei sinulle.
Muut olivat öljyä, joka vain odotti sytytystä. Mutta sinä et. Olet vettä, se ei syty, se sammuttaa. Mutta ei minua. Kaadan veden pois, astia jää tyhjäksi. Odottamaan täyttäjää.
Odota siis. Vielä joskus, ehkä huomenna, ehkä vuosien päästä, unohdat tämän, unohdat minut. Ja silloin joku tulee elämääsi, täyttää sen auringolla. On sinun asiasi, annatko sen lämmittää. On sinun päätöksesi, nostatko itsesi sinne, missä olet ollut. Toivon sinulle vain parasta. Älä ota Venusta, älä ota Jupiteria, älä ota Saturnusta. Ota aurinko. Sen ansaitset. Minä olen kuu.
Voi hyvin. Vietä pitkä ja onnellinen elämä. Hyvästi.
Nousen sängyltä hiljaa, vedän farkut ja kengät jalkaani, t-paidan päälleni. Sinun t-paitasi.
Käännät kylkeäsi unissasi. Rypistät otsaasi. Se ei sovi sinulle. Hymy sopii sinulle. Kuiskaat nimeni, vieläkin unessa.
Haluan halata, rutistaa, suudella sinua. Haluan rakastaa sinua.
Mutta siihen eivät hirviöt kykene.
Katson ikkunasta ulos. Aurinko nousee.
Niin kuin sinäkin. Vielä sinä nouset, loistat, säteilet. Mutta et minulle.
Lähetän nukkuvan hahmosi suuntaan lentosuukon, kätesi liikahtaa hieman, kuin napatakseen sen. Avaan huoneesi oven. Se narisee. Et herää vieläkään. "Hyvästi..." karkaa huuliltani kuiskauksena, kun suljen oven lähtiessäni. Itkua pidätellen juoksen ulko-ovesta sateeseen.
Hirviöt eivät itke. Hirviöt eivät itke. HIRVIÖT EIVÄT ITKE.
Poltan tupakan juna-asemalle päästyäni. Juna saapuu kello 5:45. Nousen siihen. Istun paikalleni.
En muista minne juna matkaa. En välitä.
Katson ikkunasta ulos. Aurinko on jo korkeammalla.
Hirviöt eivät... ...ole olemassa.
Jossain kaukana avaat silmäsi löytääksesi vierestäsi tyhjää.

Enkelin haavat

Enkelin haavaiset, kalpeat ja niin pienet jalat upposivat joka askeleella syvemmälle mutaiseen ojanpohjaan. Joka askeleella ojanpohjasta pulpahti pintaan rypäs likaisia kuplia, mädäntyneitä lehtiä ja epämääräistä mönjää. Enkeli nyyhkytti hiljaa, hänen jalkojaan särki kovasti. Siksi hän alun perin olikin alkanut kulkea ojaa pitkin. Kulkeminen saattoi ehkä olla polven, joskus reidenkin syvyisessä vedessä huomattavasti raskaampaa, mutta kylmä vesi viilensi jalkoja helpottavasti.

Enkeli haroi polkua itselleen käsillään, läpi okaisen ja risujen täyttämän reitin, suunnan, johon hän kulki päättäväisesti mutta tietämättä mihin päätyisi loppujen lopuksi. Enkelin keinot suunnistaa terävän katseensa avulla oli viety. Kauniiden, pitkien ripsien kehystämien silmien tilalla oli vain syviä, mätiviä arpia. Sinisiä silmiä ei enää ollut.

Hän ei voisi suunnistaa. Hän haroisi tietään käsiensä avulla, voiden toivoa päätyvänsä loppujen lopuksi johonkin. Johonkin, jossa joku auttaisi häntä. Enkeli oli yrittänyt hoitaa kivistäviä haavojaan kaikin tietämiensä keinoin, mutta jumalallinen viha oli hänen kohdallaan suuri. Parantavat yrtit ja voiteet olivat vain pahentaneet asiaa, ja hänen silmänsä olivat käytännössä lähes palaneet hänen päästään.

Enkeli voihkaisi pienesti kivun iskeytyessä pään lävitse uudelleen haavojen tavoittaessa yhä uusia hermopäätteitä. Hän kiristi tahtiaan ja pidensi askeleitaan. Hän tarvitsi apua. Enkeli tunsi ennen kokemattomia tunteita. Hän tunsi surua. Hän ei voisi enää palata kotiin, hän oli pettänyt kaikki kääntämällä selkänsä Isälle. Tällaisten tekojen jälkeen edes Isä itse ei katsonut häntä suopeasti, ja hänet oli syösty pois taivaasta. Enkeli tunsi myös epätoivoa. Hänen mielensä ei oikein osannut päättää, panikoidako vai mennäkö kokonaan lukkoon ajatuksesta, että hän luultavasti ei koskaan löytäisi tietään ylös täältä Jumalan selän takaa, kirjaimellisesti Jumalan selän takaa, jossa ympäröivät puut haisivat kuolemalta ja olivat sileitä kuin aallon kuluttamat kalliot kaarnan rapistua pois niiden pinnalta.

Enkeli huohotti raskaasti. Kipu silmissä oli alkanut yltyä sietämättömäksi. Enkeli oli oppinut myös tuntemaan kipua. Hän oli saanut kaiken, mitä ihmisetkin kokivat. Enkeli toivoi kuitenkin kovasti että olisi jäänyt ilman. Ensimmäistä kertaa hänen olemassaolonsa aikana hän halusi kadota, jotta ei tuntisi enää mitään.

Enkeli parkaisi äkisti ja ajatuksenkulku keskeytyi. Hän oli astunut johonkin terävään ojan pohjalla. Hän horjahti ojan penkkaa vasten ja kiskoi jalkansa irti mudasta. Suuret, punaiset veripisarat tipahtelivat jalanpohjaan syntyneestä uudesta, mutta muita huomattavasti syvemmästä haavasta. Enkeli vei sormensa haavalle ja kiskoi suuren lasinsirunpalasen irti. Lasi oli vihreää, mutta nyt punaiseksi värjäytynyttä. Enkeli haistoi oman verensä, jonka olemassaolosta hän ei ollut vielä viikkoakaan sitten tiennyt. Veri lemusi rautaisena ja vahvana ja sai enkelin voimaan pahoin. Enkeli puristi hetken jalkaansa kummankin kätensä välissä, toivoen verenvuodon tyrehtyvän.

Hiki virtasi enkelin mustiksi värjäytyneiden hiusten tyvistä hänen kasvoilleen ja haavoille polttelevina ja kirvelevinä. Enkeli viskasi lasinsirun pitkälle metsään, kuuli sen helähtävän vasten puuta ja putoavan sitten kuivuneen aluskasvillisuuden joukkoon. Enkeli nousi jalkaansa arastellen taas seisomaan ja lähti taas vaeltamaan ojaa pitkin eteenpäin, rajusti nilkuttaen. Pintaan nousi punainen vana hänen perässään.

Enkelin hiukset tuntuivat karheilta hänen laihaa, selkärangan selkeästi kuvittamaa selkäänsä vasten. Hän oli letittänyt hiukset löysälle palmikolle pitääkseen ne poissa silmiltään. Vaikka ei sillä niin väliä enää olisikaan.

Muta tunkeutui jalkojen haavoihin ja varmasti tulehdutti niitä pikku hiljaa. Enkeli rämpi, pyrki eteenpäin. Sekin luultavasti olisi turhaa. Kaikki, mitä hän tekisi, olisi luultavasti turhaa. Enkeli voihkaisi uudelleen, horjahtaen eteenpäin jalkojen mennessä hetkeksi tunnottomiksi. Pimeys tuntui vallanneen hänen kehonsa. Hän tunsi jonkin läsnäolon.

”Enkeli, siivet palaneina ja silmät riistettyinä”, matala, lempeä ääni sanoi aivan hänen lähellään. Enkeli säpsähti pienesti ja otti pari epävarmaa harppausta eteenpäin, poispäin tästä äänestä. Kuka tiesi, mikä hän on? Siiventyngät, tyngät todellakin, törröttivät hänen selästään lapaluiden kohdalta, mutta ne olivat niin kärsineet ja hiiltyneet, ettei niitä olisi voinut ilman parempaa tietoa siiviksi arvata. Enkeli haroi käsillään lähes hätääntyneenä, yritti tavoittaa puhujan.

”Mitä Enkeli tekee täällä?” sama ääni kysyy, hieman kauempaa. Puhuja seisoo luultavasti metsässä, ääni ei kaiu ojan vedestä. Enkeli pelkäsi. Vaikka ääni oli lempeä, miellyttävä, kutsuva, puhujan olemuksessa oli jotain vialla. Siinä oli jotain, mistä enkeli ei pitänyt. Jotain, mikä sai hänet tärisemään kauhusta ja halusta paeta, paeta kauas.

”Sinun ei tarvitse pelätä minua”, puhuja sanoi äänellä, josta enkeli huomasi itselleen vieraan korostuksen. ”Isääsi sinun pitäisi pelätä. Hän aikoo tehdä elämästäsi – sanoisinko nyt että helvettiä.” Sen enkeli tiesi jo. Sitä enkeli pelkäsi jopa enemmän kuin puhujaa. Enkeli tiesi myös, ettei hänellä ollut toivoa. Joten ei haittaisi, vaikka puhuja tekisi mitä. Sillä ei olisi merkitystä.

Enkelin jalat upposivat hitaasti syvemmälle ojanpohjan mutaan, kuin suohon. Vettä oli puoleen reiteen asti, ja enkeli alkoi epäillä, ettei kohta pääsisi enää liikkeelle ilman apua. Enkeli lakkasi huitomasta viimein, kohotti toisen kätensä, osoitti kohti puhujaa. ”Minäkö?” puhuja kysyi naurahtaen. Naurahdus oli soiva ja melkein enemmän korvaa miellyttävä kuin hänen puheäänensä. Enkeli halusi kaikesta huolimatta tietää puhujasta. Hän tulisi luultavasti olemaan viimeinen elollinen, jonka enkeli tulisi koskaan enää tapaamaan.

Enkeli kuuli askeleet. Kevyet askeleet aluskasvillisuuden joukossa. Saniaiset ja mustikat murskautuivat jalkojen alle. Epäilyttävä tunne puristi enkelin sisuskaluja kuin suuri koura. Isä? Suuret, kylmät kädet tavoittivat enkelin vieläkin kylmemmän vartalon. Kädet nostivat hänet ojasta, ottivat syliinsä ja suojelivat haavoittunutta enkeliä. ”Älä pelkää. Älä pelkää”, puhuja sanoi. Tunne alkoi pikku hiljaa hellittää enkelistä, ja hän tosiaan tunsi hetken olevansa turvassa. Enemmän turvassa kuin koskaan.

Enkeli antoi käsiensä koskettaa puhujan käsiä, kuin pienen kiitoksen eleenä. Häntä huolestutti kuitenkin veren lemu, joka tuli hänestä. Ehkä puhujaa oksettaisi haju ja hän hylkäisi enkelin? Luultavasti. Sitten enkeli valuisi kuiviin ja jäljelle jäisi vain tyhjä, ontto kuori, jossa jumalallinen voima oli joskus asunut. Ei.

Puhuja alkoi kävellä hitaasti puiden lomasta, ojan viertä. Puun oksat eivät raapineet häntä, okaat eivät haavoittaneet. Puhuja ei lemunnut vereltä. Hän tuoksui hyvältä. Hajuun sekoittui rahtusen savun ja noen hajua. Enkeli lepäsi kasvojaan tämän rintakehää vasten. Mies. Mies oli pelastanut hänet. Miehen pitkät, pehmeät hiukset kutittelivat enkelin poskipäitä. Enkeli piteli kiinni miehen hartiasta, piteli kiinni kuin viimeistä päivää. Miehen askeleet tuntuivat kevyiltä, ja he tuntuivat kiitävän eteenpäin. Mies oli kauan hiljaa.

”Isäsi hylkäsi sinut. Otan sinut nyt huostaani. Minä pidän sinusta huolta. Hän hylkäsi minutkin kerran, mutta minä selvisin”, hän sanoi äkisti, rauhallisella äänensävyllä. Enkeli tunsi koko ruumiinsa jännittyvän, ja ennen kuin hän tajusikaan, hän oli alkanut pyristellä pois miehen sylistä. Enkeli tiesi, mistä epämukava tunne oli johtunut.

”Minä olen paholainen. Minä olen suojasi”, mies sanoi, pidellen enkeliä yhä tiukemmin rintaansa vasten. Enkeli vinkui hiljaa, hänen kätensä työntyivät suoraksi paholaisen rintakehää vasten, hän teki kaikkensa päästäkseen irti. Metsän kuollut lemu palasi enkelin tajuntaan, mikään ei ollut enää kaunista ja rauhallista. Hänet oli hylätty, ja nyt hän oli joutumassa paholaisen otteeseen.

”Minä pidän sinusta huolta”, paholainen toisti, jatkoi astelemistaan pimeässä metsässä, satuttamatta jalkojaan omassa metsässään, hylättyjen, karkotettujen metsässä. Enkeli lakkasi hiljalleen pyristelemästä irti. Paholaisen valkoiset vaatteet olivat tahrautuneet enkelin pyhään, nyt liattuun vereen. Enkeli oli kylmä, hänet oli upotettu syvälle pinnan alle eikä häntä päästetty ottamaan henkäystä.

”Olet turvassa”, paholainen kuiskasi, suuteli enkelin hikistä, tulehtunutta otsaa. Enkeli oli valahtanut veltoksi hänen syliinsä, hänen jokainen luunsa oli muuttumassa tomuksi, veri haihtui kiehumalla kehosta kuin vesi tulikuumalta hiekalta. Enkeli katosi paholaisen vahvoilta käsivarsilta, hiljainen tuulenvire hajotti hänet tomuksi.

Paholainen katseli pienten murusten tanssia ilmassa. Paholainen käveli kohti syvempää, pimeämpää metsää, kadoten varjoihin. Uusia enkeleitä vielä tulisi, ja hän tulisi hakemaan heidätkin henkilökohtaisesti ikuiseen valtakuntaansa. Tämäkin enkeli oli ennen seissyt Jumalan edessä sotajoukoissa – nyt hän kulki ikuisesti paholaisen rinnalla.