IRC-Galleria

Istun kalliolla. Jalat koukussa rintaani vasten. Mereltä huokuva kylmyys pakottaa minut kietomaan käteni jalkojeni suojaksi kylmyyttä vastaan. Meren aallot kohoavat uhkaavan lähelle jalkateriäni. Painan pääni jalkoihini ja toivon tuulen vievän minut mennessään. Toivon korkeiden aaltojen kohoavan vielä korkeammiksi ja vievän minut mukanaan kauas meren ulapalle. Kauas kaikesta muusta maailmasta. Tuuli kieputtaa hiuksiani. Koko elämäni on jäänyt kauas taakse. En enää välitä. Eikä kukaan enää välitä. Ne haalean valkoiset siivet selässäni, se hieman kellertävä rinkula pääni päällä ja se hennon vaaleanpunainen mekko ylläni on saanut kaikki unohtamaan minut. Paitsi sen yhden. Se yksi jolla on mekon sijasta suorat housut, hennon vaaleansiniset. Se poika on ollut kanssani koko ajan. Koko piinaavan ajan hän on ollut tukenani ja turvanani. Meidän hautajaisemme oli viime viikolla. Sielläkään ei ollut montaa ihmistä. Ei montaa ihmistä joka olisi oikeasti välittänyt. Välittänyt minusta, hänestä tai edes meistä. Lehtien etusivut huutavat traagisesta onnettomuudestamme. Kaksi nuorta kuoli vakavassa onnettomuudessa. Kylmä meri ja arvaamaton jäätikkö vaati kahden nuoren hengen viikko sitten tapahtuneessa onnettomuudessa. Tässä se tapahtui. Aivan tässä silmieni edessä. Tunsin vieläkin kuinka kylmää meren vesi silloin oli. Olen ollut täällä joka kerta yksin. En ole vielä kertaakaan pystynyt itkemään vaikka minun kyllä olisi pitänyt pystyä. Kihlasormukseni upposi meren pohjaan kaiken minulle tärkeän mukana. Oloni on kuin ontoksi kaiverretulla kurpitsalla tai ainakin uskon siitä tuntuvan tältä. Kaikki mitä on ollut ja on omistanut on otettu pois. Paitsi se yksi poika joka tälläkin hetkellä odottaa minua kauempana maalla. Menemme tänään ensimmäisen kerran hautausmaalle katsomaan kiviämme hautajaisten jälkeen. Ehkä tämä tästä lähtee kulkemaan. Tämä meidän hieman erilainen yhteiselämämme.