IRC-Galleria

Sinä päivänä satoi lunta. Oikein isoja hiutaleita taivaan täydeltä. Ne leijailivat iloisesti leikkien ilmassa, samalla kun minä olin sisältä täysin palasina. En pystynyt tuntemaan minkäänlaista iloa talven ensilumesta, joka peitti tumman ja kylmän maan pehmeään valkoiseen pumpuliin. Hiutaleita tipahteli hiuksilleni, kylmä nipisteli kasvojani. Silti vain istuin siinä mihin olit minut jättänyt. En voinut liikahtaa, sillä silloin joutuisin kohtaamaan sen kylmän tosiasian: olisin jälleen kerran aivan yksin. Olin jähmettynyt paikoilleni, täysin rikki sisältä, tuntematta kuitenkaan mitään. Se olit sinä, joka teit maailmani ja kun syksy saapui, vietiin lämmin kesä ja sinun lämpösi minulta pois.
Nostan katseeni maasta ja katson taivaalle. Lumisade on jo loppunut. En tiedä kauanko olen siinä istunut, mutta ei minua palele. Ei muuten, kuin jostain syvältä sisimmästä, sieltä minne minua ei pitänyt enää koskaan sattua. Mutta sinä sen teit, annoit minulle onnen ja riistit sen minulta. Se olit sinä. Aina vain, sinä se olit.
Taivaalla näkyy tähtiä. Tunnistan Otavan ja hymy häivähtää huulillani, mutta vain pienen hetken. Muistatko kun opettelimme tähtikuvioita kirjasta ja sitten menimme kylmään hankeen makaamaan, tähdet kattona, tuntien toistemme lämmön ainoana kylmässä maailmassa. Silloin minä tiesin, että se olet sinä, ei kukaan muu. Kuiskasit korvaani kuinka minä olin sinut pelastanut. Ei se niin ollut, sinä pelastit minut kaikelta pahalta. Ja nyt olit poissa.
Mutta kyllä me vielä tapaamme, silloin kun aikaa ei enää ole ja on kaikki aika maailmassa. Silloin me vielä tapaamme enkelini...