Kaikki mieleeni palaa, joskus siihen aikaan tahtoisin takaisin salaa.
Mietin vain, miksi sitten kävi näin, että loppujen lopuksi kaikki yksin jäi.
Miten ne muistot tekeekin edelleen kipeää, miten se kaikki sydäntäni repii ja viha päässä viiltää.
Kuitenkin pakko myöntää, mä tosiaan kaipaan, miksi tyrittiin ja toisemme mentiin erilleen työntää.
Olit yks rakkaimmist, se paras ja tärkeinkin..
Tää vaan musertaa enemmän, kun on kauhee ikävä.
Anteeks mä annoin vaikka sattuu edelleen ja vihaavani aina vannoin.
Mut nyt tää tuska vaan kasvaa, mua enää vaan yksinäisyys tiellä kantaa.
Olit se kenet tarvitsin vierelle, mut minkä mahdetaan tunteille.
Mikään ei ole niinkuin silloin, jolloin juteltiin ja naurettiin aamuin illoin.
Sun mukana lähti yli puolet, toivoin sillo vaan et aikun nopeesti kuolen.
Elämä ilman sua, olikin niin tyhjää, sydämeni rikkinäinen pamppailee silti aina yksin jää.
Minusta tuli niin kova, tunteitten oma orja, mikään ei paikkaa tuskaa eikä sinua korvaa.
Jaksanut vaan en enää pitää kiinni, kun aina satutit silti.
Tuskin tahallasi, et tarkoittanut ja olet pahoillasi.
Minäkin sinua satutin, kun sut ystäväni tosta vain kadotin.
Eikä siinä kyse vain meistä ollut, muutkin meidän takia on ollut musertunut.
Jos saisin palata ajassa takaisin, muuttaisin kaiken paremmaksi.
Haluan sun voivan hyvin, molemmat meist kai jollain asteel vaan tyri.
Oon pahoillani.. kaipaan sua joka päivä, itkenkin et asiat meni näin.