IRC-Galleria

Musertunut oon tän pinnan alta, mun kuorikin murenee pala palalta.
Heikkoko, haurauttakin vaikka? sitä mä olen ollut aina.
Silmät väsyneinä mä yritän silti nähdä, luomien alta jotka kiinni jäivät.
Mua masentaa jo huominen päivä, kun en kuitenkaan iloisemmalta näytä.
Peilistä katsoessanikin sisimpäni huutaa, se näkee pelkkää rumuutta.
Oon kauan oottanu jos joku mut nostais, mun pahan olon poistais.
Kukaan sitä ei oo saanu pois, iloa ja onnea moni onneks toi.
Mut silti tunnen kuinka romahdan ja kuinka haihdun, kun yö aamuksi vaihtuu.
Kyynelillä puran oloani, jos se vaikka tulisi paremmaksi, tekisi minut jotenkin kauniimmaksi.
Kuinka kauan kärsimystä täytyy kestää, miten tätä kipua voisi estää?
Tahtoisin niin kovin, et mun nenän eteen avautuis onnen ovi.
Siellä ei olisi tietoakaan surusta, ei tarvitsisi pelätä loppu romahdusta.
Ahdistus kaivaa mun rinnassa, se auki repii mua jopa pinnasta.
Tuntuu vaan kun joku tökkis koko ajan neuloilla, kiduttais jatkuvasti enkä selviäis omilla neuvoilla.
Oon menettänyt niin paljon, älyttömän paljon tähän ikään, ettei sitä tuskaa poista mikään.
Mä mietin miksi just mun kohdalle kaikki sattuu, miks just minä jolle tän piti tapahtuu.
Tartteisinko sit jotain lääkitystä, joka peittäis mun todelliset tunteet ja oisin jatkuvasti lääkärissä.
Lääkkeet turruttaa mielen, ne tekis musta avuttoman ja pienen.
Tulis vaan heikompi olo, mieliala vaihtuis vähän väliä, sit taas uudella lääkkeellä paikataan se kolo.
Mä vaan pakotan itteni elämään, vaikka en jaksaiskaan yhtään enempää.
Onneks on muutama hyvä ystävä ja yks ihminen lisäks vierellä.
En mä valita, en hae sääliä, mä vaan puran tunteeni onks sil jotain väliä?
Jos joskus itseäni rakastan, mä siitä pitkän runon kirjoitan..
Pelkää en enää mitään, oon tottunu tunteisiin joka ikiseen ne tekee joskus kipeää.
Masennukseenkin on jo tottunu, se mut jollain lailla on aina voittanu.
Oon yrittäny vahva olla, mut miks oon omissa silmissäni pelkkä nolla ?