Yksin hiljaa kulkien. Kulkien tuota aavemaista tietä. Tunsin, kuinka pelko sivalsi lävitseni. Sivalsi lujaa pyyhkien itsevarmuuteni pois. Tunsin, kuinka pelko yritti tunkeutua mieleeni. Mieleni taistellessa lujaa vastaan.
Kevät tuo, saa luonnon taas heräämään. Kevät tuo, saa linnut visertämään. Tuo ilma keväinen pyyhkii talvisen synkkyyden. Tuo ilma keväinen tuo mieliimme valoa. Tuo lämmin kevätsää kutsuu meitä kokoontumaan. Kokoontumaan, viettäen aikaa yhdessä.
Runo on vuodelta 2006, mutta sain sen vasta tämän vuoden huhtikuussa valmiiksi
Ystäväni sä kultainen olet, kai tiedät sen. En haluaisi ajautua riitaan tai vihaan kanssasi. Mutta voiko sitä koskaan välttääkään? Jos aikaa kelata vois, haihduttaisin väärät tekoni pois.
Elämä ei ole aina pelkkää iloa, saatika helppoa. Elämä ei ole aina pelkkää murhetta, saatika vaikeaa. Itseensä uskomalla voi saavuttaa paljon. Itsensä hyväksymällä voi saavuttaa paljon. Emme kuitenkaan ole yksin, sillä lähellä on meitä tarvitsevia.
Syksy, tuo harmauden ja pimeyden aikaa. Syksy, tuo viilenevän ilman ja sateiden aikaa. Syksy, tuo lehtien värikirjavuus. Syksy, tuo puiden alastomuus. Syksyllä valmistaudutaan talveen. Tuohon pimeään ja hyiseen talveen.
Hiljaa yksin taas huoneeseen sulkeuduin. Hiljaa istun katsellen pelkkää lattiaa. Hiljaa ajatukset myllää pääni sisällä. Ne minut haikeaksi saa. Ne minut surulliseksi saa. Toivoen hiljaa parempaa mieltä, vaikka näyttäen omaa kieltä.
kiva päivä sinänsä ollu kun keilauksessakin oli pari melko tuuririkasta kierrosta ja 4 kaatoakin sain peräkkäin. ainoo paska asia tässä koko päiväs on se, et paskoin oikeen käteni...