Yksin hiljaa kulkien. Kulkien tuota aavemaista tietä. Tunsin, kuinka pelko sivalsi lävitseni. Sivalsi lujaa pyyhkien itsevarmuuteni pois. Tunsin, kuinka pelko yritti tunkeutua mieleeni. Mieleni taistellessa lujaa vastaan.
Kevät tuo, saa luonnon taas heräämään. Kevät tuo, saa linnut visertämään. Tuo ilma keväinen pyyhkii talvisen synkkyyden. Tuo ilma keväinen tuo mieliimme valoa. Tuo lämmin kevätsää kutsuu meitä kokoontumaan. Kokoontumaan, viettäen aikaa yhdessä.
Runo on vuodelta 2006, mutta sain sen vasta tämän vuoden huhtikuussa valmiiksi
Ystäväni sä kultainen olet, kai tiedät sen. En haluaisi ajautua riitaan tai vihaan kanssasi. Mutta voiko sitä koskaan välttääkään? Jos aikaa kelata vois, haihduttaisin väärät tekoni pois.
Elämä ei ole aina pelkkää iloa, saatika helppoa. Elämä ei ole aina pelkkää murhetta, saatika vaikeaa. Itseensä uskomalla voi saavuttaa paljon. Itsensä hyväksymällä voi saavuttaa paljon. Emme kuitenkaan ole yksin, sillä lähellä on meitä tarvitsevia.