enkä kestä riipivää sydäntä
joka toisinaan kuiskasi järjenkatkuisia tunnustuksia
vaaleanpunaisin sävelin.
Pakenen, juoksen karkuun, kun sydän ottaa kiinni
johonkin järjettömään sairautta, johonkin harmittomaan suurta
vaikka auringon leikkiessä piilosta saa se minut otteeseensa ja pitää kiinni
niin että laulan kurkkuni karrelle ja itken naurunsekaisia kyyneleitä,
ja muistan taas saaneeni rakkautta siinä missä antaneeni
ymmärtäen, miltä tuntuu tuon ihmeen voima:
hehkun ja helisen, siirrän vuorta, parannan haavoja hiljaisella suudelmalla
Sillä vaikka tunnen räjähtäväni ajatellessani, etten koskaan voi olla hänen,
olen hiljaa onnellinen, kun vielä kuulen rakkaani äänen.