IRC-Galleria

Jipii, osasin sittenkin vedättää professoreja kuin olisin mukamas tiennyt jotain erityispedagogiikasta! Nelonen tuli (milloinhan sitä tottuu ettei asteikko ole enää ainainen 4-10?) lähdeviittauksien epämääräisyydestä huolimatta (loppuun röllihenkistä jipittelyä).

Eilen vietimme hyvinkin Daim-henkisiä kaksikymppisiä, joissa mahan lisäksi turposivat äänihuulet singstarin läsnäolosta johtuen. Täti ja minä teimme enemmän kuin hyytävän version Radioheadin Creepistä, josta ei valitettavasti ole elävää todistusaineistoa (ja se saattaisi olla joidenkin galleriansääntöjen vastainenkin?). Korvikkeeksi Jonahtan Davisin cover kys. kappaleesta, joka on sekin "ihan ok" veto: http://www.youtube.com/watch?v=CREPw8Fl0qg

Nyt jännittää milloin talkkari tulee pimppaamaan vessanpönttömme ulinaa ja huolimatonta liruttelua, että osaan ajoittaa suihkussa käynnin ja alusvaatteilla heilumisvaiheen oikein.

P.S: Helmikuussa Bobo suuntaa Berliiniin! Lisää jipittelyä. http://www.youtube.com/watch?v=LpI1sd4CY8w

Haluan hypätä vieraan auton kyytiin
hukata ainoat avaimet
pestä hiukset sadevesiämpärissä
kävellä kenkäni pilalle
haluan juoda miehen pöydän alle
väsyttää loput puheillani
lähteä kun pitäisi jäädä
jäädä kun pitäisi lähteä

haluan rakastaa kerran tyttöä
herätä oudosta asunnosta
valehdella nimeni ja ammattini
pestä numeron kämmenselästä

sitten olen valmis
sinun pitää omanasi
sitten olen valmis
sinun pitää omanasi

haluan istua jalkakäytävällä
muistamalla mistä olen tulossa
tietämättä minne olen menossa
lähteä lentokentälle

haluan ajaa vieraaseen satamaan
hukata puhelimen rantaveteen
joutua ikuiseen katveeseen

haluan pudota kalliolta
löytyä elävänä
käteni kipsiin
sairaalaan kukkia joita en ole enää näkemässä

haluan kiusata vierasta lasta
varastaa lompakon
saada sähköiskun pistorasiasta
ja lyödä kerran kunnolla

sitten olen valmis
sinun pitää omanasi
sitten olen valmis
sinun pitää omanasi

Terhin ääni on tässä ihq.
http://www.youtube.com/watch?v=mbmOeGQVec0

Viikonloppu oli kultturellisesti niin hämmentävä ja täyttävä, etten kykene itse tuottamaan kaunokirjallisesti ehyttä tekstiä, vaan tyydyn listamaan pääkohdat tiivistetysti:

-Svenska teaternin tiloissa oli metka harhailla, vaikka en nähnytkään Maria Sidistä vilaustakaan. Itse Play me oli kliseisistä High School Musicalimaisista piirteistään ja aavistuksen liian kovasta yrittämisen meiningistä huolimatta tärykalvot räjäyttävä spektaakkeli, joka täytti mielen syyssateiden poishuuhtomalla pirteydellä.

-Enää en ole Kiasma-neitsyt, Pippilotti Ristin näyttely vietteli ja vei mennessään.

-Kirjamessuilla oli paljon kaikkea mielenkiintoista, jonka tarkempaan tutkimiseen olisi valitettavasti tarvittu enemmän pääomaa. Sain kuitenkin Anna Puun nimmarin ja hymyn, hih.

-Helsingin Jäähalli ei ole sopiva paikka musiikkitapahtumien järjestämiseen, tämä on valitettava oman kokemuksen kautta todettu tosiasia. Vaikka Vesku Loiri iso mies onkin, se ei juuri auttanut aivan hallin takaosassa kyräillessä ja vieläpä sivusuunassa suhteessa esiintymislavaan. Permannolta pois sellaiset, jotka vain hyppivät paikkansa ja veeseen/ sisääntuloaulan väliä, ja aiheuttavat näin kulkiessaan ylimääräistä hälyä! Mutta onneksi Veskun viskibasso kantoi kattavan tarjonnan vaivoitta. Ja minua itketti, en edes muista kuinka pitkästä aikaa.

-Lenita Airistolla on sitten komea afro, tahtoo samanlaisen!

Osaan tasan yhden tanssiliikkeen. Mutta se on sitäkin hyytävämpi. (Aiheesta kiinnostuneille tarjolla elävää kuvaa, jota ollaan parhaillaan jalostamassa opetuskäyttöön.) Asusteeksi käy liian lyhyt paita, jota pidetään hyvän itsetunnon voimalla mekkona. Alla läpinäkyvät sukkahousut, värilliset ovat pukukoodin vastaiset eivätkä siten alkuperäisen tanssin vaatimusten mukaiset. Toinen käsi on varattu esimerkiksi lonkero lasilliselle ja toisella tehdään kauhovaa liikettä sivusuunnassa, välillä nostetaan jo ennestään lyhyttä pait.. mekkoa ylöspäin. Jalat hytkyvät huolettomasti puolelta toiselle. Tanssi on onnistunut, jos lopputuloksena on ajautuminen lähelle tappelua käden liikeradan laajuuden vuoksi.

Tästäkin huolimatta (tai ehkä juuri siksi) olen menossa tänään koittamaan eräänlaista tanssikurssia tai kerhoksi sitä taidetaan täällä päin kutsua. Varokaa siis heiluvaa kättäni hyvät kanssaeläjät!

Perustuu (valitettavasti) tositapahtumiin, joiden alkuperä voidaan sijoittaa noihin syyskuun puolivälin hitaasti eteneviin päiviin, jolloin oma elämä ei vain yksinkertaisesti riittänyt.

Tapahtuma paikka: Alkio-opiston B-talo, Santerin ja hänen henk. kohtaisen avustajansa mr. Bobon syntinen linnake.

Rooleissa: Viaton opiskelija, mr. Bobo, Santeri sekä Täti

I KOHTAUS: Mr. Bobo, Santeri ja Täti venyvät huonekalulta toiselle ja käyvät kiivasta keskustelua homobaareista, joissa ovat historiansa aikana steppailleet (intertekstuaalinen viite yojuhlien jatkoille). Mr. Bobo on kääntyneenä kohti ikkunaa, josta hän tapaa stalkata ohikulkevia kanssaeläjiä. Yhtäkkiä aivan ikkunan tasolle ilmestyy viaton opiskelija, jonka hengailu nurmikentillä jäi osapuolille ikuiseksi mysteeriksi. Mr. Bobo hätkähtää tätä hänen ennen niin rajoittuneelle elämälleen ylitsepääsemättömän ihmeellistä käännettä, ja karjaisee muut ikkunaan. Mr. Bobo muodostaa pääpyramidin yhdessä Santerin ja Tädin kanssa, ja yhdessä he sitten jäävät suut pöydänpintaa viistäen kummastelemaan tuota vallan merkillistä asiaa kuin ihmiseloa. Viaton opiskelija kuitenkin huomaa pian tämän ikkunan takaa kohoavan kolmipäisen epämuodostuman, ja pakenee oletetusti paikalta.

II KOHTAUS: Mr. Bobo, Santeri ja Täti jatkavat päivänpoliittisen kuumottelevien asioiden läpikäymistä edellä mainitusta välikohtauksesta juuri piittaamatta. Mr. Bobo jatkaa kuitenkin edelleen ohikulkevien opiskelijoiden heltymätöntä tarkkailua, milloin hän tulee samalla tehneeksi muutaman kohtalokkaan virheen. Viaton opiskelija on ilmeisesti eräänlaisella päiväkävelyllä heittäessään useita kierroksia pienkerrostalojen välillä, jolloin hänen ja ikkunan pintaan hönkäilevän mr. Bobon katseet kohtaavat lukuisemman kerran. Neljäs kerta on kuitenkin liikaa ja mr. Bobon tyhjä tuijotus tulkitaan arvatenkin eräänlaiseksi rasistiseksi eleeksi, jolloin viaton opiskelija kohottaa kätensä ja vilkuttaa kohti ikkunaa kovan vihellyksen saattamana. Valitettavasti vain kaikki sormet eivät ole pystyssä.

III KOHTAUS: Mr. Bobo on hieman nolona päivällä sattuneiden välikohtausten vuoksi, hän kun luokittelee itsensä suhteellisen avoimeksi ja tarvittaessa hyväkäytöksiseksi nuorukaisen aluksi. Iltaa on kääntymäksi yöksi ja rauha laskeutumassa Korpilahden harvakseltaan asutetun maapläntin ylle. Illan hämyn rikkoo yllättäin palohälyttimen raivoisa ujellus, jonka alkuperää mr. Bobo lähtee urhoollisesti selvittämään ryntäämälle kohti ulko-ovea surullisen kuuluisissa ja liian lyhyissä pupukalsareissaan. Ulkona hän jää tuijottamaan pimeyteen jälleen tuo tutkimaton katse silmissään ja alaleuka ihmetyksestä maata lähes viistäen. Ja kukas muukaan kuin viaton opiskelija on päättänyt juuri sillä hetkellä lähteä haukkaamaan raitista ilmaa, jolloin tämän ja mr. Bobon katseet kohtaavat vielä kerran. Tilanteen ulkoiset puitteet, kuten kulahtaneet pupukalsarit ja kolmen sentin rasvakerros naamalla antavat kuvan, kuin mr. Bobo olisi raahautunut sängystä viimeisillä voimillaan ovelle aivan vain osoittaakseen kantansa kyseistä kanssaeläjää kohtaan. Kohtaus päättyy Santerin räkäiseen nauruun.

Häpy Endkö?

Omistettu kaikille ahdasmielisen katseeni uhreiksi joutuneille.

Äiti: "Kunhan isäsi saa vielä uudet kengät, niin sitten meillä on kaikki hyvin." Täsmälleen samanaikaisesti äidin päätettyä lauseensa pikkuveljen raajapainotteinen olemus moonwalkkaa keittiön poikki kohti jääkaappia.

Onneksi myös opisto on täynnä kummajaisia, muuten sopeutuminen normaaliksi luokiteltuun yhteiskuntaan voisi olla haasteellista viikon mökkihöperöitymisen jälkeen. Englannin aine odottaa vielä kirjoittajaansa, mutta muuten olen suhteellisen tyytyväinen aherrukseeni opintotehtävien hyväksi.

Mutta; nyt on lokakuu ja minusta näkee sen. Pahuksen pimeys valtaa taas pään.

Olen huomannut, että syksyisin tekee aina jotenkin kummasti mieli kuunnella Zen Caféa:
http://www.youtube.com/watch?v=YB8xDZ7gPYY&feature=related

Elän taas läpi näitä hämmentäviä aikoja, jotka englannin ainekirjoitus aloittaa. Olen mitä luultavimmin yhtä paljon punakynätehtaiden tärkein sponsori kuin lyhentänyt opettajien elinvuosia mielenkiintoisilla kielioppiratkaisuillani.

Tilannetta parhaiten havainnollistamaan sopinee kirjoitelmani kulkurista ja hänen pahkasiastaan Fredistä. Raivokkaasta sanakirjanselailustani huolimatta en kuitenkaan löytänyt sopivaa käännöstä sanalle pahkasika, mikä oli tarinan kannalta sen verran oleellinen seikka, ettei pelkkä sika kelvannut. Niinpä yhdistin opettajien kauhun huudot korvissani soiden sekä sanat pahka että sika, mikä oli silloin mielestäni suorastaan nerokas ratkaisu. Harmillista vain, että aloin jostain tunnistamattomasta syystä kirjoittaa sian järjestelmällisesti pehmeällä b:llä, jolloin tulin luoneeksi lähinnä inhorealistisen kertomuksen suuresta pahkasta joka eleli sillan alla alkoholisti-isäntänsä kanssa.

Valitettavasti se ei jäänyt siihen. Yokirjoituksiin mennessä ei ollut kovinkaan itsevarma olo, kun viimeisin aine oli alkanut surullisen kuuluisilla sanoilla: Hitler is (huomaa preesens) bad... johtaja.

Tätä historiaa vasten on siis hieman riskialtista loihtia yliopistotasoista analyysiä tieteellisen artikkelin kieliopin rakenteista.

Lopuksi aiheeseen mitenkään liittymätön Jaakko Teppo cover teille kaikille saakelin Onneille, jotka vievät meiltä muilta Hilimat. Kirjoitusangstit unohtuvat tyystit, kun alkaa arvailemaan, milloin Marcon paikat irtoavat hampaista.

http://www.youtube.com/watch?v=zpooKlVrMU4

Jos rakastat kylmää kuuta, esineitä, kirjojen kansia, auton ovia, ihmisen kuorta, en tule sinun kanssasi meren rantaan, enkä piirrä kuvaasi hiekkaan.

Jos rakastat ikkunoita, hopeatuoppeja, soopeliturkkeja, nahkaselkäistä vieraskirjaa, minä hymyilen sinulle kadun poikki, mutta en lähde kanssasi hienoon paikkaan syömään hanhenrintaa.

Jos rakastat purjehtimista, kaukomatkoja, Kanariansaarta, pois sinä lähdet ja minä pysyn täällä, ja muistelen sinua kaipaamatta aamua, jolloin tuuli puhalsi hiuksissani ja vei sinun kuvasi.

Jos rakastat seteleitä, minä autan sinua luopumaan niistä ja annan sinulle kaiken, minkä tahdot, mutta sydäntäni en anna.

Jos rakastat liikaa kirjoja, minä kysyn sinulta miten käy minun, kun tunnet minut kannesta kanteen ja juoneni lakkaavat kiinnostamasta ja muistat ulkoa kaiken.

Jos rakastat pieniä tyttöjä, pieniä tyttöjä, pieniä poikia, koiria, mummoja, vanhojapiikoja, salaattia ja sellerin juurta, lampaanpaistia, kevätaamuja, kylmien asemien yksinäisiä miehiä, minä tulen sinun kanssasi meren rantaan ja piirrän, piirrän kuvasi hiekkaan. Piirrän, piirrän kuvasi hiekkaan...

@ Kristiina Halkola

Tralala, musiikillisia nautintoja luvassa enemmänkin. Itse Maestro Vesku Loiri Helssingin Jäähallissa ja Svenska Teatern med Geir Rönning (WHY!). Niin ja Semmarit, tosin yläparrella lukuisten näköesteiden takana, mutta äiti kaavaili että otamme kiikarit mukaan.

Valmistuihan se erkan essee maitokahvin, Stam1nan ja Torey Haydenin psykofyysisellä huomalla. Mietiskeltyäni tuossa tajusin, että tämä taitaa olla historiallisesti ensimmäinen vastaavanlainen koulutehtävä, jota ei tehty silmät turvoksissa ajoittaisten itkuraivokohtausten vuoksi. Laadittuani hyvin yksityiskohtaista lähdeluetteloa henkilöistä, joiden artikkeleita olin mukamas käyttänyt työssäni, mutta joita en sitten koskaan löytänyt enää uudelleen, aloin kyllä kieltämättä olla aika ylikypsä helssingin herrojen pilkkua orgastisen hurmion vallassa nussivaan ohjeistukseen. Mutta ah ihanuutta tehtävä ja siten tämä hämmentävä elämänvaihe on muutaman painalluksen päästä integroitu osaksi historiaa. Sitten vain kasviksen käsistä karanneen kirjoitelman pariin, joka pitäisi kutistaa jollain ihmeen konstilla täyttämään maksimaalisen kymmenensivun mitan..

Puhelin soi, äiti kiirehtii vastaamaan:
Äiti: No heiiii! *kihertää* No tottahan toki voin tulla, meidän viime pikku teehetkestä onkin jo aikaa... *kihertää lisää* Oi, oikein mansikoita kermavaahdolla, en malta odottaa tapaamistamme! *nauraa vihjailevasti*
Isukki minulle: Olenko ainoa jonka korvaan tuo äitisi puhelinkeskustelu kuullostaa vähän epäilyttävältä?

Soittaja osottautui kuitenkin vain tädiksi joka pyyteli meitä metsämansikka kakkukahveille ja sen jälkeen koluamaan mummon laatikoita kanssaan. Myös minä sain perintöosuuteni. En kultaa, en mirhamia vaan pienen rähjäisen leikkirotan (tosin lajia on lähes mahdoton sen tarkemmin tunnistaa, niin pahassa jamassa otus oli kaivettuani sen esiin lelukopasta). Kaveri on selvästi parhaat päivänsä viettänyt jo kultaisella 1920-luvulla eikä näihin hetkiin ole säästynyt kuin nälkiintynyt olemus täytteiden valuttua mahan kohdilta jo valmiiksi munanmuotoiseen päähän sekä tuhruinen nuttu, jossa itää luultavasti jonkinlainen koleraa levittävä siviilisaatioa, olin ainakin näkeväni liikettä irtonaisten saumojen välissä. Ristin pikkukaverin kulkuriveljeni Janiksi ja nyt Jan tuijoittaa minua verestävillä silmillään viereiseltä pöydältä. Ei ehkä kaunein mahdollinen muisto isoäidistä, mutta ainakin muistikuvia vahvasti herättävä.