IRC-Galleria

Olet minulle hyvin rakas. Tajusin sen tässä. Tai ehkä, olen aina tajunnut sen jo ennen kuin tapasimmekaan, mutten ole vain sanonut sitä itselleni ääneen ennen tätä hetkeä. Pelottavaa, eikö totta. Minua ainakin pelotti sanoa sitä itselleni. Että minä vain rakastan. Arvaa vain pelottaako sanoa sitä sinulle. Tietenkin. Mutta sanon silti koska se on osa sitä tunnetta.

Rakkaus tapahtuu. Rakkaus muuttuu. Rakkaus on ohi, ja se alkaa uudelleen, uudessa muodossa.

Miten näin voi olla? En todella tiedä. Ehkä koska annan sen vain tapahtua.
Ehkä koska en aseta esteitä, itseäni, sen tielle mitä tunnen ja miten se tapahtuu.

Ja se että pidän sinua rakkaana, tarkoittaa sitä että olen valmis luopumaan sinusta.
Minä olen valmis antamaan sinun mennä koska se on minun rakkauttani sinua kohtaan.
Minun rakkauteni on sitä etten omista sinua, vaan annan sinun olla sinä.

Minun rakkauteni ei ole sitä että haluaisin pelkästään pussata sinua, pitää sinua hyvänä, olla lähelläsi, tuntea tuoksusi, olla kanssasi. Ei, minä en edes pyydä sitä vaikka myönnän, haaveilen siitä. Haaveilen huolimatta siitä ettei se ehkä koskaan tapahdu.
Minun rakkauteni on sitä että annan sinun olla.

Minä haaveilen koska tunnen niin, nyt. Tulevaisuus on vain pakopaikka, se on tilaisuus pistää asioita syrjään. "Ehkä joskus voin haaveilla" "Ehkä joskus voin rakastaa".
Pistän haaveeni piiloon, mutta ne ovat siellä. Milloin otan ne näkyville?

Tulevaisuus.
Se on vain mahdollisuus epäonnistua tai onnistua taas, yhtälailla, kokea jotain arvokasta, ehkä, eri tavalla. Mutta tulevaisuus voi ainoastaan toteutua jos sen kokee silloin kun se tapahtuu. Tulevaisuus taitaa olla nyt.
Minä voin tuntea hyviä asioita, miksi en tuntisi? Kivun takia? Minusta tuntuu että haluan tuntea hyviä asioita kivusta huolimatta, ja kivun myötä.
Minä voin tuntea! Ja uskon että sinäkin voit, tunnet koko ajan.

Vaikka ihmiset muuttuisivat, tilanteet muuttuisivat, niin se ei auta, jos en kohtaa itseäni. Muutos itsessä tapahtuu myöntämällä. Jos en myönnä että olen minä, kaipaan kipeästi, haluan haaveilla, ja että haluan, voin rakastaa tässä hetkessä juuri nyt niinkuin vain voin, niin tulen aina olemaan aika eksyksissä. Tulen aina etsimään jotain jostain muualta.

"Löytääksesi onnen sinun ei tarvitse tehdä mitään, koska onnea ei voi saada minun kauttani tai kenenkään muun tapahtuman kautta. Meillä on se jo.
Miten voi saada sen mitä jo omistaa? Kokemalla sen."
"On yksi syy sille miksi et koe hurmosta, iloa, onnea, ja se on että keskityt siihen mitä sinulla ei ole. Keskityt siihen mitä sinulla ei ole." - A. De Mello

Ajattelin ensin kivuliaasti sitä että jos lähdetkin. Että jos me emme olekaan rakastuneita, ihastuneita, tai jotain sellaista. Että jos asiat eivät olekaan mahdollisia.

Mutta heti kun ajattelen sitä miten sinä olet siellä, ja tunnen sinut, nyt. Luen sanojasi. Niin minä tunnen iloa. Tiedän että niin ei ehkä ole aina. Että joskus, et enää ole elämässäni. Mutten ajattele sitä. En keskity siihen. En voisi, tämä tuntuu aivan liian merkitykselliseltä. Tällaisena.
En lukitse rakkautta johonkin tiettyyn hetkeen, tai vaatimukseen. Rakkauteni ei ole Minä.

Vaikka minä välillä surenkin ajatusta siitä ettei sinua olisi elämässäni. Pelkään sitä. Takerrun siihen. Niin, se on suru jonka haluan kokea. Se tapahtuu. En halua työntää sitä syrjään. Haluan myöntää sen sinullekin.

Me tunnemme aivan liikaa. Ja jotenkin, koskaan ei niin paljon että me vuotaisimme yli, vain että yksinkertaisesti kupsahtaisimme tunteisiimme.
Ei, en usko että me tunnemme liikaa. Me tunnemme paljon, me tunnemme vahvasti, me tunnemme ainutlaatuisesti.
On sävyjä, mutta jokaisella on omat sävynsä. Eikä se ole huono asia. Se ei ole hyvä asiakaan.

On vain sävyjä, värejä, kokemuksia, tapahtumia. On rakkautta.

En tiedä nyt enempää sanoja.

<3