Pimeää täällä, muttei toivotonta pimeää. Tiedäthän syyskuun ensimmäiset illat? Miten ne ovat niin lempeitä saapuessaan.
Olin joskus peloissani, pelkäsin pimeän tuomaa loputonta. Nyt käperryn sitä vasten ja se tapahtuu. Voin juoda ja syödä sen äärellä ja katsoa sitä kuin silmästä silmään.
Toimia elävänä ihmisenä äärettömän läheisyydessä.
Ei minulta ole mitään voitu riistää mitä omistan. Se mitä omistan on aina minulla, niin kauan kuin elän. Kaikkea muuta voin vain pidellä, koskettaa, kokea, koettaa ymmärtää. Jotkin niistä asioista tulevat minulle hyvin rakkaiksi. Jotkut eivät ole asioita, vaan jotain enemmän, hyvin paljon enemmän.
Minulla on ihmeellinen kyky sallia rakkauden löytää muotonsa.
Silloin olen niin nuori, niin vanha, olen iätön kun rakastan.
Minulla on aika paljon sanottavaa elämästä, mutta se on kaikki kuin pyyteetöntä rakkauden osoitusta. Annan hyvin paljon, mutten odota heidän vastaavan. He kuuntelevat kyllä kaikki tavallaan, sen tiedän, ja se riittää minulle. Tiedänkö mistä puhun? Tuskin, ja nauran silloin kun ymmärrän sen.
Asioiden ymmärtäminen on kuin hengittämistä tai iloa, yhtä helppoa ja elävää ja rakkaus ei vaadi toisia hengittämään puolestaan.
Rakastan ihmisiä. He eivät ole sokeita, kunpa he vain tajuaisivat sen. Kaikki kaunis on todellista, se ei erkane mihinkään läheisyydestämme.
En ole itse viaton, ja joskus se saa minut surulliseksi. Kaikki tahriutuvat johonkin, ja sen näkeminen ja ymmärtäminen on kuin hengittäisi jonkin ensimmäisen henkäyksen elämässään. Kivulias henki on todellinen.
Minä olen katoamassa, tajusin sen joskus, ja sen jälkeen se tietoisuus ei ole jättänyt minua. Jätän katoavaa jälkeäni näille ainaisen katoaville sivuille. Pelkään sitä hyvin paljon toisinaan, ehkä hyvin vähän jos tietää mitä minä tiedän, mutta minulla ei ole todella vaihtoehtoja. Kuljen katoavaa vastaan avosylin. Kuinka kaunis voikaan olla se häivähdys joka syntyy ihmisen sisimmästä!