IRC-Galleria

Levoton irvistys jatkuu muotokuvan vasemman kasvolohkon keskeltä oikeanpuoleisen lohkon toiseen reunaan, rapistuvan kartanon eteisessä jossa mies jonka kalju kimaltelee hiestä ja mies jonka kädessä on matkalaukku tuijottavat toisiaan, mutteivat myönnä sitä. Kaljun miehen nimi on Robert Stimson, hän on syntynyt vuonna 1978 ja hänen äitinsä on punahiuksinen nainen jonka uuma oli tarpeeksi leveä rekkakuskille joka ei osannut aakkosia mutta joka oli tarpeeksi älykäs vaihdelaatikoille.

Robert ei itkenyt syntyessään, mutta siinä vaiheessa Robert oli tarpeeksi vanha itkeäkseen syystä kun hänen äitinsä kaatui vahingossa keittiön lattialle unohdettuaan siivota sen tarpeeksi tarkkaan miestään varten. Robertin ajatukset olivat kymmenvuotiaana keskittyneet kirjoihin ja tehokkaaseen suorittamiseen, asioihin joihin hän saattoi laittaa mukavat ajatukset kuin erillisiin karsinoihin ja ajatusten mustat lampaat keskitysleiriä muistuttaviin rakennelmiin, sellaisiin joista hän oli nähnyt kuvia jo pienenä, isän avatessa pienen halvan mustavalko-television poika sylissään.

Robert näki sinä yönä unia keskitysleireistä ja muutaman vuoden myöhemmin myös kaatuneesta äidistä ja hän silloin hän jo nyki hiuksiaan jotka olivat tummat ja kiharaiset. Hänen yöpöydällään oli valikoima pelikortteja, 45 kappaletta muttei ässää. Hän koetti pelata pasianssia muttei isä koskaan opettanut häntä. Hän ei koskaan tiennyt isänsä nimeä, ja siksi häntä ilkuttiin koulussa äpäräksi.

Hänen isänsä oli kuollut ennen kuin hän pääse ala-asteen ensimmäiselle luokalle, siksi Robertin kymmenen peruskouluvuotta, eli yhdeksän ja yksi ylimääräinen, ovat hänelle vaikeita koska hänen äitinsä käyttää aikaansa siivoamiseen ja halpaan viskiin. Hänen isänsä on kuollut eikä hän muista isänsä nimeä vaikka hän voi kuvitella äitinsä lausuneen sen kaatuessaan lattialle mutta hän herää aina sillä hetkellä unestaan hikisenä ja tarttuu pelikortteihin joita hän on kantanut kaikissa repuissaan, kasseissaan ja matkalaukuissaan siitä asti kun ensimmäisen kerran tajusi olevansa yksin maailmassa, jotenkin pohjattomasti yksin.

olipa kerran mister möttönen jolla oli kädessä kramppi ja voirasia.
meni lääkäriin,
perusprosedyyrit tehtiin eli laskettiin housuja kiristettiin vyötä

otapa tuosta pilleri, sanoi lekuri möttöselle ja ojensi purkkia
möttönen otti händyynsä napin, avasi suunsa ja sieppasi hipletin

mmm-mmm rouskis rouskis kuului sitten suusta hiljaisessa huoneessa
toktorin tarkastellessa möttöstä samaan aikaan stetoskoopilla

jeesus, sanoi tohtormies siinä samassa
sulla on tässä sun ilosauvassa eli joistikissas semmonen 5 senttii levee kaks syvä möykky
kokeile vaikka ite!

oho oho voihan perskeles voihkaisi möttönen hipeltäessään kyseistä kasvainta ilokasvaimessaan sekuntia myöhemmin tohtori painoi punaista nappia pöydässään ja huusi stetoskooppiinsa
tohtori, möttönen, meillä on hätätila täällä!

- en ole tohtori!
- et sinä olekaan senkin ryhmänylkyttävä dildonkilauttaja

tohtori möttönen saapui sisään rymäyttäen vatsallaan oven läpi

- mikä vittu on nyt tämmönen tila jos hätä on siellä tilassa?!

no kato nyt tämän hepun kullanhuuhdontameisseliä, sanoi Tohtori Kakkonen ja osoitti kiljaisten sormella sitä ryhmysauvaa joka sykki ja loisti Möttösen (ei tohtorin) kämmenellä kuin tsernobylin ydin talviyössä vuonna kasikuus.

Sen pituinen se oli.

Aloitin rupeaman hitaasti, varmasti, vältellen. Asetin käteni virtakytkimelle ja painaisin sen syvälle pohjaan, noin 5 milliä mitä se tohti mennä. Kilahdus, hyrähdys, tuulettimen pyrähdys myöhemmin tuijotin syvälle monitorin uumeniin, sen läpipääsemättömän lävitse omia kasvojani jotka kuvan kirkastuessa hälvenivät elämää myötäillen, kaiken uumeniin. Näitä aamuja.

Aloin ajatella että eihän tässä ole mitään järkeä mutta sitten tohdin pysäyttää itseni toisella yhtälöllä johon voi jopa olla ratkaisu. Jos yksi klikkaus on vähemmän kuin kaksi yhdessä niin voiko yhdellä klikkauksella tehdä kuitenkin enemmän kuin klikkaamatta jättämisellä. Siispä pistin kursorin kuvakkeen kohdalle ja painoin sitä yhden kerran, hivauttaen hellästi hiirenkorvaa sormenpään mietteliäällä eleellä. Ei mitään.

Jyms Jyms Jyms

"Mistä näitä idiootteja oikein tulee?" Johtaja Hyrmäläinen mietti nappipaitansa piukkuen pukutakkinsa alla, astellessaan työharjoittelijan kubiikkelin ohitse. "Siellä se tuijottaa ruutua kuin mikäkin tolvana. Minulla on sentään periaatteita, puhelin, tamma se emäntä eli tissit joita hipeltää hmm nännit hmm otanpa tuolta kondoomin eikun mitä mietin nyt ei sopivaa liene herran mutta eipä ne näe muuta kuin"

Johtaja Hyrmäläinen astui keittiökondiittoriaan käsiään hieroen ja leveästi hymyillen, napansa nappipaitaa vasten napakasti piukkuen.
"hei sie poeka!" ölähti Ryytvartti Österman ja nosti kättä kauempana, 10 metriä vasemmalla sen pöydän kulmalta jolta juuri vierähti pullanpäre, kyllä, johtajan ison perseen takaa katsottuna kilometrin verran vasemmalla, Österman Ryytvartti, juuri hän, sillä hetkellä nosti kättään ja ölähti toverilleen tämän ilmeisen saivartelevaan sävyyn. "hei sie poeka"

Johtaja Yrmäläisen iso perseikkö hytkähti seisahtuessaan ja hän kääntyi, jälleen kerran, katsomaan kuka häntä tohti taas näin tervehtiä.

Österman. Tietenkin, senhän tiesimme jo siitä että 25 vuotta sitten kun he olivat tavanneet he olivat molemmat olleet nuoria, laihoja ja innokkaita miehiä. Nyt he olivat harmaita, lihavia ja vain toinen vihasi toista. Niin elämä menee. Kuka tuumii hiljaa itsekseen näin? No sehän on kondiittorian syvällinen manta, ajattelevien kokkitätien esi-äiti Hilja Hörssönen joka töihin tullessaan aina kaivaa repustaan Kierkegaardin filosofianiteen ja asettaa sen työpöytänsä eli pullatilansa pinnalle sen verran sopivasti että nisua ja kahvia jakaessaan voi silmäillä eksistentiaalisia totuuksia elämästä.

Joka hetki, Tämä sana on pistooli joka laukeaa syrjäisellä kujalla orvon pummilapsen mutristuneeseen suuhun, parittajan kiehnätessä setelituppoaan vasten samalla kun hänen kalunsa pullistuu sileiden satiini-alushousujen uumenissa kunnes väärentäjät löytävät hänen kätkönsä ja myydyn lihan mätkähdys ontosti vasten katua päättyy ohitse ajavan auton moottorin kehräykseen.

Joka hetki, Tämä sana on rikottu hehkulamppu päästämässä viimeisiä kipinöitään lasinsirujen sataessa pakenevan naisen selkään, hänen rikottujen sukkahousujensa välistä tirskuvien pienten veripisaroiden hajaantuessa yhä pienemmiksi miehen raskaiden askelten alla. Sateessa hänen elimensä kärki värjäytyy kelmeänkalpeaksi ja naisen rinnoilla veri näyttää puhjenneilta ruusuilta. Hän rukoilee ja sopertaa ja muistaa äitinsä antaman villapuseron jota ei tule koskaan pitämään enää.

Joka hetki, Tämä sana on ambulanssi ajamassa etäiseen määränpäähän kaukana kaupungin itäisessä osassa jossa murhaajat ja hullut tanssivat pöydillä kiihkeässä rytmissä, he kähmivät ja kiemurtavat toistensa sydämissä ja heidän naurunsa muistuttaa ilotulitusta ja heidän ilonsa on kuin uusi vuosi hetkeä ennen maailmanloppua.

Joka hetki, Tämä sana on rulettipöydän rahina viimeisenä päivänä jolloin olet elossa, pankkiirin asettaessa noppia pöydälle, virnistäen kultahampaillaan fedoransa alta harmaille hiussuortuvilleen, jotka kimaltelevat siinä valossa joka on arvokkaampi kuin mitä olet koskaan ansainnut. Hänellä on kuppa ja alzheimer aiheuttaa muistikatkoksia, sinulla on vain sekunti elinaikaa. Hyvästi.

I think it would be completely inappropriate to cede justice.

Resident Evil 4, Zelda OoT, muuta hupaisaa.

Limonadipullon pinnalle kaareutuu valokiteitä.

Ei, ei, ei. Eih.

Kolmekymmentäluvulla ajattelin rakentaa tunneliverkoston maan ytimeen.
Adamantiumiraiteet johtaisivat lämmönkestävinä noin 10 000 kilometrin syvyyteen,
vaakasuoraan tietenkin uuden tieteen sallimin keinoin.

Kukako rakentaisi pystysuoraan seinämään 10 000 kilometrin mittaiset raiteet? Noh, aina löytyy.. vapaa-ehtoisia.
Tunneli kaivettaisiin räjäyttämällä ja höyrykäyttöisten helikoptereiden ja tiettyjen nostureiden avulla.
Kyseisten helikopterien prototyypit tulisivat näin testattua... vapaa-ehtoisvoimin.

Vaunut olisi rakennettu samasta hohtavasta adamantium-materiaalista, lämpökäsiteltynä kestämään kovimmatkin hehkut. Jokaiseen vaunuun mahtuisi noin 150 ihmistä, ja kaikenkaikkiaan niitä olisi 30. Vaunuihin asennetut jättimäiset propellerit saisivat vaunut etenemään ylöspäin ja hidastamaan nopeutta jolla ne etenevät maan syvyyksiin.
Rupelien huoltomiehet olisivat brittiläistä eliittiä, mieluiten kuitenkin höyrykäyttöisiä kyborgeja, joiden teräsmuskelit olisivat aina timmissä kunnossa. Hekin olisivat tietenkin... vapaa-ehtoisia.

Vaunut saavuttaisivat ylöspäin mentäessä noin 100 kilometrin tuntinopeuden, laskelmieni mukaan.
Alaspäin.. no, ainakin 500 kilometriä tunnissa, mutta sisällä sitä ei huomaisi, vaan matkanteko olisi leppoisaa ja nautinnollista, sen takaisivat tarjoilijat ja muut viihdyttäjät. Ja se ettei vaunussa olisi ikkunoita.

Miksi haluan toteuttaa tämän suunnitelmana niin kaukana menneisyydessä? Koska silloin hulluus oli vielä tervettä, kaikinpuolin.

Rakkaus ja rakastaminen.

Kuinka äkkiä ne muuttuvat raskaiksi ja painostaviksi varjoiksi mielen kiemuraisia sopukoita virratessaan.
Kuinka äkkiä voikaan tyhjyys nielaista puhtauden ja siittää itsestään likaista hytettä.
Kuinka äkkiä yksinäisyyden tuoma turva ja rauha voi muuttuakaan kalvavaksi peloksi ja epätoivoksi.

Ei minulla ole vastauksia hurmioon eikä kuolemaan omaa elämääni enempää.
Ei voi olla.
Tämä kaikki on niin arvokasta, ja vastaukset yksinkertaisimpia jotka vievät eteenpäin.
Meidän mielemme ei kaipaa enempää kysymysten vankiloita joilla on tuhat käytävää.

Ehkä lähestyn jotain lopullista, jälleen kerran. Toivoisin sitä.

Kuolema ja syntyminen tässä elämässä, siitä on kysymys.

Minä toistelen usein mielessäni nykyään että olen kuollut; enkä tiedä onko se minun alitajuntani joka sen minulle lausuu, myöntää sen mitä en itse tohdi.

Kyllä, minä olen tällä hetkellä kuollut. Minun sanani eivät ole edes hipaisua siitä mitä ne voisivat olla, minun ajatukseni ovat kuin timantteja lumimyrskyn keskellä. Kyllä, ne ovat kauniita, mutta olen kuollut ja tahdon elää.

Leffamietteitä:

Fly II (1989)

Hohhoijjaa. Tämä on päällimmäinen ajatus elokuvan lopputekstien alkaessa rullata.
Tämä leffa menee itselleni sarjaan: "tylsät jatko-osat". Sillä voisi olla mahdollisuuksia osastoon "sympaattisesti huono" mutta siihen se on liian puuduttava ja kliininen.

Jatko-osaksi tyypillinen siinä mielessä että siitä paistaa läpi leffapajan pyrkimys ratsastaa edeltäjän maineella. Ykkösosan teemoja ei oikeastaan sen kummemmin aleta kehittelemään. Ainoastaan esteettiset osiot otetaan ja yritetään korottaa potenssiin kymmenen. Tällä taataan se että teattereihin virtaavat ne ihmiset jotka eivät ymmärtäneet edellisestä leffasta muuta kuin sen että "se otus oli vitu kamala" eli about 90% ihmisistä arvioni mukaan. Edellinen lause on sinällään myös kritiikki edellistä elokuvaa kohtaan, mutta siinä teoksessa oli syvempää pointtia ja ajatusta.

Ekassa leffassa oli kuitenkin varsin vähän gorea loppujen lopuksi ja erikoistehosteet palvelivat tarinan etenemistä. Tässä leffassa tuntuu taas että tarina etenee ainoastaan jotta päästäisiin näkemään siistejä efektejä ja heikompivatsaisia iljettävää lötinää. Myönnän että Martinfly on ihan näppärä tekele aikaisekseen, tosin liikaakin gremlinsmäinen ja sarjakuvamainen iljetys, mutta kaikenkaikkiaan eivät nämä efektit ja ötöt ja prötöt ja hyivittu-fiiliksetkään ole ekan leffan verroisia vaan lähinnä nätimmin tehtyjä. Syvempi innoitus selvästikin on puuttunut, vai lieneekö leffapaja asettanut rajoja?

Näyttelijät ovat puisevia pökkelöisiä joiden esittämistä hahmojen tekemisistä ei suuremmin jaksa kiinnostua. Typerä kliseinen juoni etenee seuraavasta "cool"-kohtauksesta toiseen, ja liian hitaasti ja ennenkaikkea tylsästi. Lopun toimintasekvenssi on hyvin haukotuttavaa ja täynnä yllätyksettömiä kohtauksia, jotka ovat pahimmillaan kuin suoraan "idiot's guide for exciting action sequences"-kirjasta repäistyjä.

Saatan kuulla kassakoneen kilisevän jopa kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Tässä on teille lähes täysin ilman kekseliäisyyttä ja inspiraatiota tytisevä kökkö.
Jos katsotte tämän vain ja ainoastaan aivojen virtakytkin himmennettynä, niin kyllähän tälle voi vähän hörähdellä mutta syvemmällä tarkastelulla ohkaisen mössön alta ei varmasti lopussa paljastu muuta kuin Todellinen PaskaKärpänen.

walking out on that gray light
frozen moments

phantom's howls
fill the rainy night

it's frozen, frozen

find a place to be grown
to fit in

she can fly
but passes over us

we can make a life in a temple of stone

from a window
inside a crate of sand
peer down onto the falling land

now i know they can never hurt you again