IRC-Galleria

en mennyt sinne
sillä tämä planeetta on täynnä vessanpyttyjä
mutta jos löytäisin yhden
huuhtelisin jokaisen yhdellä kädenliikkeellä

en valitettavasti tiedä mitään ovista,
en edes lukkojen rakenteesta

näen vain vessanpyttyjen jättimäiset varjot
horisontissa

jotain ne aikovat tehdä

olen eräs taitava narri
kompastun omiin nauhoihini
siteeratessani totuutta

kompastun totuuteen
kun nauran sille
ilman olettamuksia

sitten,
se pussaa minua
ja lähtee pois
heristäen takamustaan
viettelevästi

olen siis matkallani taas
kulkurin on taivallettava
outoja reittejään
hänen on kulutettava kenkänsä

koska kengät vain kuluvat
ja meidän on käveltävä

on niin yksinkertaista
kun vain riisuu vaatteensa
ja odottaa
sitten vasta alkaakin tapahtua

muuten,
koiperhoset syövät mielellään
kaikkea mahdollista

tahdotko lyödä minua
rullatulla sanomalehdellä?

sillä haluan olla kärpänen

mutta emme puhu kärpäsistä

on tärkeämpiä asioita

esimerkiksi sydän

jos sydäntä hakkaa
niin sen toiminta lakkaa

haluatko lyödä minua
rullatulla sanomalehdellä
nyt?

sillä en puhu sydämestäsi
oikeasti

sinun sydämesi ei nimittäin
kuulu minulle

kysymys on halusta
ja yltäkylläisyydestä
vähyydestä
ja vähyyden määrästä
peileistä
aisteista ja muusta

myös rakkaudesta

kun tajuamme olevamme
pelilaudan toisilla puolin
voimme astua sen yli
ja syleillä toisiamme
itsenämme
unen huoneessa, hetken

en voinut pelastaa sinua
kaikki on hiiltynyttä
poltin kaiken löytääkseni
sinut, pitääkseni sinut

nyt peitän luurangon
valkealla vaatteella
jonka löysin

sain sen kaikilla rikkauksillani
joita piilottelin ja häpesin

nyt se on haudallamme

eniten yhä pelkään
että vika oli sinun
kun synnyin

mutta pyyhit kyynelet silmistäni silti

äiti
olen vasta pieni lapsi
sinulle
ja haluat minun jo lähtevän
mukaasi

tähdet ovat yhä kirkkaita

olinko vasta hetki sitten
täällä?
johditko minut harhaan
omalla heijastuksellani?

mistä on kysymys?
onko tämä jokin tragedia?
onko tämä surua
vai pelkkä tarinan päätös?

kosketat minua kuolleilla sormillasi
ne ovat kuumat ja polttavat
täynnä tuntematonta
jonka hehkun tahdoin
jokaisella vimmaisella suudelmallani
joskus kesyttää

vain yksi kipinöivä kyynel
enää otsaltani putooa
siitä missä silmäni sulkeutuu
se silmä joka orastaa
auringon ytimestä heijastuksen
ja sitten valkeus saapuu

taas, taas, tuo ikuinen koittaa

Wilhelm Tell ampui nuolen
Foucaltin omenan läpi
mutta hän kuoli HIViin

homoseksuaalit
ovat väärässä yhä
kaikesta

me olemme tehneet
aivan kaiken mahdollisen
estääksemme heitä
elämästä

emme pysty enempään

meidän on suljettava ovet
nyyhkytettävä
myönnettävä hirveyden tappio

katseltava sitä kaikkea
kuin paperilta

sulaa hulluutta heijastuu
iiriksillemme

olemmeko todella
näin surkuhupaisia?

lämmin kädenpuristus riittäisi
mutta näemme vain vuoria

haluan huvittuneena katsoa
kun kaikki kuolevat
liian myöhään
liian aikaisin
ja sitten myöntää
kyynelsilmin
elämän hymyilevän
enemmän meidän kauttamme
kuin mitä kuolema koskaan uskaltaa

Kysymys ei ole tästä
että sanon jotain
aika paljon riippuu siitä
että sinä sanot jotain

jotain
joka putoaa rakoihin
vääjäämättä
kuin
sadepisarat roikkuvat
katujen välillä

toljotamme niitä
etsien tähtiä

mikä on ojentuvan käden alla

odotatko jotain?

haluan taksin
pois täältä
haluan tilpehööriä
että unohtaisin tämän
haluan suolaa leivälleni
joka on kuiva

tarjoilija, tarjoilija!

katuvalojen himmentyessä
sirottelemme jotain roskaa
ajatusten päälle
ja syömme niiden
uskomatonta herkullisuutta
kuin kummaa kumikengänpohjaa

me odotamme ja ojennamme sitten
herkkupalat toisille
olemme ehkä kylläisempiä
olemme lihavampia ja ryvettyneitä

sitten totuus
poikansa valheen kanssa
polkaisee moottorin käyntiin

todellisuus kaartuu horisonttiin
aurinko laskee

hautojemme päällä kärpäset
hetken syövät
ajatustemme kannikoita

Katakis

täyty hiekkalaatikko
täyty saharalla!
täytä tämä pullo
avaruudella

kuin silloin kun
ajoin traktorini
likaisena, hikisenä
halki kaikkien lumisten latujen
ja halusin vain
päästä vessaan

mikään ei ole niin kaunista
kuin täydellinen häviö
mahdottomassa tilanteessa

puhunko filosofiaa?

olen todellinen nero
kun hautakivelläni
on paljon lunta
ja paljon rikkaruohoa

Loppu

P.S
erota hiekka maasta

kun lopetat
tiedät mistä puhun

kaksitoista vuotta
kaksi toista vuotta
vuoden toisena päivänä
tapasin naisen yllään
polku pyörä
kevät, tornado
pois, huiskis meni

pudota mereen
(meri on veden allas
((vedessä elää kaloja))
maailman keuhkot
((yhden tai toisen muun lisäksi))
jotka pitävät tätä
planeettaa hengittämässä
((emme me
(((tai pari muuta asiaa)))
ja uida

yritä avata labyrintti
kulkemalla se päästä päähän
labyrintin kaikki ovet ovat kiinni
sinun pääsi on labyrintin
viimeinen ovi

olet portailla ja tuijotat
vastaantulijaa kasvoihin

joku mummo vain

taidat olla jonkinlainen
asia
hän sanoo ja heristää
vaaleanpunaista sateenvarjoa
sinua kohti,
uhkaavasti

olet tornado,
joulun viimeinen kyljys
suljettu lokero
suljet silmäsi
ja labyrintti ratkeaa

ota minut
kuin kylmällä kädellä
omaa kuumaa rintaasi vasten
runkkaa minulla!
olen lelu huulillasi

purista julmasti kuiviin
käytä todella
kuin hullu mielipuolta
sekoita minun pääni
auta minua löytämään
se kaikki taas uudelleen

menetä järkesi minusta
tyystin
järjestä minut
pistä minut pois
ja katsele kaukaa

olen fantasiasi
kiihottava alaston heijastus
ikkunasta
jonka ohi kuljet
olen
olen likatahra
olen pieni
valon ja varjon ouroborus
olen rakas epämiellyttävä asia
en tahdo olla avoin kirja
en voisi olla tyystin selkeä taivas

jos tahdot, ja vaikket
minä en lähde tästä mihinkään!
minä en katoa hämärään
paitsi uhmakkaasti
sinun kanssasi

vitut selkeyden
suuresta köyhyydestä
rikkaus vastausten
löytymättömyydessä
niiden hämärässä
yössä etsimisessä,
hullaantuneena
halusta
aisteista
ja elämästämme

minä tahdon sinut

paha sisimmässä
yön siimeksessä

hyvän siemen kädessä
uuden aamun varhaisessa

kaikki kylväjiä ja niittäjiä olette
mitä oikein odotatte
te kauniit villit lapset, uhmakkaat?
te hennot laiskurit, herkkäsilmäiset?

voi, minä vain odotan
nukun ja herään
ja joka hetkestä jotain jää

teen unelmista niin totta
kuin on
ja loppujen annan olla

sillä olemmehan vain
matkalla takaisin kotiin
ajan saattamia
käsi hengen kädessä

kun muistan
sen kosketuksen
silloin en pelkää
alkaa päivääni elämään

kuuntelin tytön askelia lumisella tiellä
kun oli pimeää talvi Oulussa
matkasimme kotiini

hetken päästä
tyttö istui lattialla
minä sohvalla
katsoi minua silmiin

puhuimme kaikesta
niin kuin sanat tulivat

Jossain vaiheessa
Hän pyysi minua ottamaan lasini pois
Ja katsoi minua kasvoihin
hymyili sitten kainosti, häkeltyneenä

Istuin hänen vierellään
Silitin hiuksiaan varovaisesti
kun ilta syveni

kävimme kaupassa ostamassa
jotain pientä mutusteltavaa

Puhuimme niin kauan
hetken hänen sormiensa hipaisu
kädelläni
hetken sydämeni pysähtyi

Yö oli saapumassa, päätimme
mennä nukkumaan
Luin hänelle Bukowskia iltasaduksi
(ei ollut muita kirjoja)
maaten selälläni lattialla

hän katsoi minua
patjallaan maaten
kuunteli
aistin hänet

olimme menossa nukkumaan
Hän oli levoton, minä olin levoton
makasimme hiljaa
pimeässä vuoteillamme

Sitten hän nousi
käveli ikkunalle
kaunis yö
katsoin jälkeensä vaivihkaa
(kuinka kaunis)
ja seurasin jäljessään

Puhuimme hiljaa hetken
ja katsoimme toisiamme
Pimeässä
Hän laski kasvonsa olkapäälleni
Ja kosketti kättäni
Sitten olimme vain, siinä, läsnä

Jännittyneinä liikahdimme lopulta
kuljin vuoteelleni,
hän omalle patjalleen lattialla

olin niin kaino etten tohtinut riisuuntua
minua punastutti ja hämmensi
niin etten kyennyt liikkumaan

hän huomautti siitä
ja otin housuni pois
(kuinka hassua)

sitten kuulin miten
hän halusi vierelleni
hetken ajan epäröin,
sitten tunsin kuohahduksen
otin peittoni
ja menin hänen lähelleen

tyttö selin minuun, katsoin häntä
ja kosketin
herkkyyteni virtaili hänen iholleen
olin pakahtua

olin kaivannut häntä,
juuri häntä

Sinä yönä suutelimme ensimmäisen kerran

Tuntematon yö,
mikä tuntematon yö
sen sydämen sykkeellä
ei nimeä
mutta ääni jonka kuulen
rintasi sileällä
iholla ajatusteni rientäessä

sävykästä äänettömyyttä
niin, kuiskausten väreissä
maalaamassa lämmintä
viivaa taivaankaarelta
iltaan saakka
pienille nupuille
kumpuavalle niitylle

se suudelmamme
aalto merenä halki
vartaloidemme ytimen
nimetön toden virtaus
pauhaten hiljaisuudessa
kielenkärjeltä toiselle

katse kuun valona
valaisemassa niin
alastomia meitä
kuin sisintämme
josta se nimetönnä
unestaan herää
ja koskettaa
ensimmäistä kosteutta

sukeltaen samalla
herkästi, syvästi,
ikuisesti, nyt
pisara lasia vasten
rikkomassa pinnan
sadetta joka polttaa
puun lehdet elämään

sydämen sykkeellä
rytmissä kiivaasti,
kiivaasti takertuen
virtaan sen vietäväksi
me tulemme toisiimme
minä olen sinussa

me olemme elossa!

tässä yössä
on talven aamunkoitto
punainen hekumallinen
loputtomalla valkealla
sykkivä uneksunta!
ihojemme pinnalla
kevään aamunkoitto
herkän suuren vehreyden
hurmoksellinen herääminen!