IRC-Galleria

elämänvaihe on melkein päätöksessään. Miten tai mitä tästä eteenpäin,siihen en osaa vastata. Ajalla on tapana näyttää uusi polku,jota lähteä etenemään. Kuinka pitkä,mutkikas,mäkinen ja vaikea kulkuinen se on,sitä en osaa sanoa. Sekin selviää,kun aika kuluu. Nyt en kaipaa mitään,tahdon vain hetken hiljaisuutta.

Viime maanantaina olin niin peloissani, että pienikin tieto ja tuntuma siitä mitä nyt kuuluu tehdä.Hävisi. Toimin kuin robotti muiden ohjeistuksesta. Kävelytä,kuuntele.Kävelytä,kuuntele. Mitään ei kuulu, toinen on tuskainen. Sitten ikuisuudelta tuntuneen ajan kautta tilanne lähti laukeamaan.

Ensin iski paniikki siitä,kun en saanut eläinlääkäreitä kiinni. Sitten loppujen lopuksi sain ja rakas tukipilari lähti hakemaan parafiiniöljyä apteekista ja ruiskua...Sitä sitten kitusiin ja uudelleen kävelyttämään. Purin hammasta ja nielin itkua kun omaan jalkaan sattui niin paljon. Mutta kun on yhdestä oman elämänsä tärkeimmästä kyse,sitä jaksaa. Sivuuttaa oman niin mitättömältä tuntuvan kivun kun näkee että toinen on vielä tuskaisempi. Yhteensä neljä tuntia käveltiin Piitun kanssa mäkiä ja suoria.
Kaasua rupesi tulemaan ja kun annoin itselleni pienen luvan hengähtää,laitoin Piitun karsinaansa siksi aikaa niin poitsun ilmeestä näki helpotus kun se kauan odotettu tilanteen laukaisija sieltä sitten tuli =D Kuinka voikaan olla niin helpottunut olo kun hevonen paskoo.

Sitten jatkettiin taas kävelyä ja kun porukkaa alkoi tulla tallille,että Piitu oli valvovan silmän alla niin uskaltauduin irrottautumaan käymään nopeaan kotona vaihtamassa kuivaa vaatetta ylle. Ja takaisin.
Oli illalla vielä kipeän oloinen,mutta paljon vähemmän kuin aamusta. Aamulla Piitu oli jo oma itsensä.
Vaikka taistelupari Hesperto ja Antero matsaavat ja irvistelevät toisilleen niin pojilla on ilmeisesti kuitenkin joku kieroutunut viha-rakkaus suhde toisiinsa, koska kun taluttelin Piitua ja kun menimme pihan poikki Hessu hörisi aina katsoen Piitua,kuin kysyäkseen että onko kaikki hyvin.
Ja illalla kun Hessukin oli haettu sisälle,se asettui karsinansa seinän viereen ja laski päätään, aivan kuin valvoen ja lohduttaen kaveriaan. Ja Piitukin yhtään elvistelemättä hyväksyi kaverinsa tuen.

Se pelko menettämisestä jysähti niin vahvasti tajuntaan, että tiedostin sen etten välttämättä kestä sitä jos se tapahtuu tässä ja nyt. Onneksi Piitu on vielä luonani.
Kyyneleet ja tilanteen purkaus tuli vasta iltayöstä kun kotiin pääsin.
Sain onneksi vain pienen muistutuksen siitä,että elä jokainen päivä niinkuin se olisi viimeinen. Rakasta ja hoida niinkuin ei huomista olisi. Sillä joskus sitä huomista ei ole.