IRC-Galleria

Kuuntelin kun pojat puhuivat bussissa elokuvista. “En mä jaksanu sitä kattoo, ku se on sellasta tekotaiteellista paskaa”, kommentoi toinen. Minua alkoi ärsyttää suunnattomasti. Vihaan sanaa tekotaide. En voi ymmärtää sitä, että joku on ottanut oikeudekseen keksiä moisen termin. Kenellä on oikeus tuomita toisen työ tekotaiteeksi? Jokaisella taitelijalla on omat motiivinsa tehdä teoksia. Kukaan ei varmasti pyri tekotaiteeseen.

Taide on kokonaisuudessaankin ongelmallinen käsite. Mikä lasketaan taiteeksi ja mikä ei? Olen varma, että kukaan ei mieti säveltäessään, valokuvatessaan tai vaikkapa kirjoittaessaan tekevänsä juuri taidetta. Taide-käsite liitetään teoksiin aina niiden ulkopuolelta. Onko olemassa jonkinlainen raati, joka päättää, mikä lasketaan taiteeksi ja mikä ei? Riittääkö määritelmän saamiseksi riittävän suuret pyrkimykset vai ovatko konkreettiset näytöt tärkeämpiä? Määrittääkö esimerkiksi maalauksen tai valokuvan kohde sen, onko kyse taiteesta? Onko t-paitaan painettu yksityiskohtainen jäljennös valokuvasta taidetta? Onko P. Laihon maalamalla Lato-taululla suurempi taiteellinen arvo kuin A. Harjun maalaamalla Lato-taululla?

Populaarikulttuuri perustuu toistoon. Haluamme katsoa samat elokuvat yhä uudelleen ja uudelleen. Valitsemme omat suosikkikirjailijamme, joiden uudet teokset ostamme heti kun ne ilmestyvät. Seuraamme vuodesta toiseen samoja saippuasarjoja, jotka toistavat itseään ja mukailevat aiemmin esitettyjä menestyssarjoja. Eikä siinä ole mitään pahaa.

Kuitenkin samasta syystä valtaosa ihmisistä odottaa esimerkiksi elokuvalta tiettyjä asioita. Ihminen on oppinut, että elokuva on yhtä kuin suljettu tarina jostain todellisuutta vastaavasta aiheesta. Elokuvaa katsotaan kuin todellisuutta, jossa on selkeä tarinallinen kaari. Avainsana on illuusio, joka rakentuu katsojan ja elokuvan välille. Kaikki poikkeamat tässä illuusiossa, suljetussa rakenteessa ja tarinan jatkuvuudessa koetaan virheiksi. Kun elokuvan päähenkilö ryhtyy vaikkapa kesken kohtauksen puhumaan katsojalle, katsoja hämmentyy. Illuusio on rikottu eikä paluuta enää ole. Moni sulkee tässä vaiheessa television tai kävelee ulos elokuvateatterista. “Tekotaiteellista paskaa”, on tavallisin tuomio. “Älä katso kameraan, se rikkoo illuusion”, sanoo jokainen harrastelijanäyttelijää ohjaava. Moni ei malta katsoa uudestaan elokuvaa, joka ei ensimmäisellä kerralla täysin avaudu. Useimmat pitävät epäloogisuutta virheenä. “Tuskin se ohjaaja itsekään tietää, mistä tämä elokuva kertoo”, on monen tuskastuneen kommentti. Ehkä ei tiedäkään, mutta mitä väliä sillä on? Elokuvahan ei ole todellisuutta - eikä siten myöskään millään tavalla loogisuuteen pyrkivä taidemuoto.

Elokuvan klassista kaavaa on rikottu elokuvan historian alusta asti. Järjestelmällisesti sitä alettiin tehdä vasta 1950-luvulla Ranskassa. Samoihin aikoihin syntyi käsite Uusi aalto. Katsojan vieraannuttamiseen perustuvaa kerrontaa alettiin kutsua modernismiksi. Modernistinen elokuva kotiutui Suomeen huonosti. 1960-luvun radikaali sukupolvi - etupäässä Risto Jarva ja Jörn Donner - kuitenkin innostui mannereurooppalaisesta tyylistä ja kokeili itsekin tehdä kerronnaltaan poikkeavia elokuvia. Nuoret ohjaajat halusivat uudistaa koko elokuva-käsitteen uuden aallon periaatteiden mukaan. Huonosti kuitenkin kävi. Useita “kokeellisia” elokuvia tuli kyllä tehtyä, mutta samaan tahtiin katosi yleisö elokuvateattereista. Eivät melodraamaan ja rillumarei-elokuviin tottuneet suomalaiset ymmärtäneet mitään kunnianhimoisten ohjaajien pyrkimyksistä muuttaa maailmaa elokuvan avulla. Jarva luovutti 70-luvun puolivälissä ja siirtyi tekemään suomalaisiin aina paremmin uponneita komediaelokuvia. Donner sen sijaan vähät välitti suuren yleisön mielipiteistä, ja jatkoi vastavirtaelokuvien tehtailua aina 2000-luvun alkuun saakka.

Jälkikirjoitus:
Minun mielestäni tekotaidetta ei ole olemassakaan. Sen sijaan on olemassa kateutta ja ymmärtämättömyyttä. On ihmisiä, jotka eivät kestä sitä, että heidän käsityskykynsä ylitetään. Yhteenvetona tästä kaikesta: älä paljasta ymmärtämättömyyttäsi ja tuomitse tekotaiteeksi sellaista, josta et pidä tai jota et täysin käsitä. Älä edes silloin, vaikka teos ei millään tavalla sinua koskettaisi, sillä ethän voi tietää, miten muut saman teoksen kokevat.

Kello on vähän vaille puoli kolme. Tulimme Markon kanssa juuri lähipubista. Siellä joimme olutta ja puhuimme valomerkkiin asti elokuvista. Kerroin Markolle modernismin käsitteen synnystä ja ranskalaisen uuden aallon vaikutuksista postmoderniin elokuvaan. Marko kuittaili kyselemällä olenko nähnyt sitä ja sitä elokuvaa. Nolona tunnustin, etten ole nähnyt puoliakaan niin sanotuista “must see” -leffoista.

Marko ei voi enää ajaa autoa, joten hän jää tuohon sohvalle yöksi. Nyt katsomme BB:tä. Sielläkin jengi valvoo edelleen. Markon pitää mennä huomenna kymmeneksi kouluun. Saa nähdä, pystyykö hän ajamaan vielä silloinkaan. Minulla on vielä huominen vapaata. Perjantaina menen yhteen palaveriin ja ensi viikolla palaan toden teolla töihin. Tulossa on yksi iso muutos, joka jännittää minua aika tavalla, mutta en halua ajatella sitä vielä enempää. Huomenna pitää herätä ajoissa tekemään kouluhommia, sillä jo ensi viikolla on opinnäytetyön seurantaseminaari. Nyt menen nukkumaan.

Kuvassa Marko katsoo alasti Big Brotheria.