IRC-Galleria

Syvällinen pohdiskelu tulee jakaa kahteen polkuun: emotionaaliseen ja rationaalisen polkuun. Sinänsä kummankin polun ja pohdiskelun taso on sama, mutta huomioon otettavat asiat toimivat erottelevana tekijänä.

Täysrationaalinen syvällinen pohdikselu koostuu konkreettisista,olemassa olevista asioista. Eri aineista ja energioista. Täysrationaalisuus soveltuu mitä parhaiten tieteessä käytettäväksi työkaluksi. Täysrationaalinen syvällinen pohdiskelu on pääsääntöisesti hyvin yksiselitteistä, vaikkakin osa sen tuomista ratkaisuista jää ns. arvailujen varaan. Vain arvailut voivat tuoda täysrationaalisessa syvällisessä pohdiskelussa erilaisia ratkaisuja. Tosin, kun pohdiskelu etenee syvemmälle, muut ratkaisu karsiutuvat pois ja jäljelle jää vain yksi ratkaisu.

Täysemotionaalinen syvällinen pohdiskelu on täysrationaalista monimutkaisempi ja useampia eri ratkaisuja tarjoava polku. Tämä polku nimensä mukaan keskittyy täysin ihmisten tunnemaailmaan. Asioihin jotka ovat toki olemassa, mutta joita ei voida konkretisoida tai esittää faktana tai ainoana oikeana ratkaisuna. Monimutkaisen polusta tekee rinnakkaisratkaisujen olemassa olo, joiden määrä on teoriassa ääretön. Rinnakkaisratkaisuja ei kuitenkaan tule koskaan ottaa huomioon tasavertaisina, vaan kullekin on laskettava oma painoarvonsa. Osan ratkaisujen painoarvo saattaa laskea niin lähelle nollaa, että ne voidaan käytännössä jättää huomiotta. Jos samankaltaisia tai samaan suuntaan vaikuttavia rinnakkaisratkaisuja, joiden painoarvo on lähellä nollaa, tulee laskea ns. resultanttiratkaisu ja sille painoarvo. Resultanttiratkaisu on näiden samankaltaisten rinnakkaisratkaisujen yhteenlaskettu summa.

Tavallisessa arkikäytössä syvällinen pohdiskelu ei saa olla täysrationaalista tai -emotionaalista, vaan rationaalisen ja emotionaalisen yhdistelmä. Ihmissuhteissa emotionaalisen syvällisen pohdiskelun merkitys on huomattava kuin rationaalisen. Muutenkin tavallisessa arkikäytössä rationaalinen syvällinen pohdiskelu on vähäistä. Sitä käyetään pääsääntöisesti joitakin tapahtumasarjoja tutkiessa, mutta siinäkin tapauksessa emotionaalinen syvällinen pohdiskelu on merkittävää.

Selittäkääpä sana urheilu. Mitä se oikein on. Yleensä käsitän sen joksikin liikunnaksi. Joksikin missä kroppa rsittuu, tulee niin sanotusti hiki pintaan. Ja paskat!

Ymmärrän vielä sen, että moottoriurheilu lasketaan urheiluksi... Hyväkuntoinen pärjää - huonokuntoinen ei, koska ei jaksa keskittyä yhtä hyvin. Ei jaksa keskittyä niin pitkään. Aivotyökin vaatii voimaa. Ja esimerkiksi rallissa on syytä hallita kroppansa isoissa hypyissä jne.

Noh! Entäpä shakki. Sekin on jopa laskettu jonkinlaiseksi urheilulajiksi, ehkä. Sen minä vielä ymmärrän. "Terve sielu terveessä ruumiissa" sanotaan. Toisin sanoen, jotta aivot toimisivat täydellä teholla, vaaditaan kovaa fyysistä kuntoa. Siis silloin tavallaan shakkikin voidaan laskea urheilulajiksi.

Tänään paras ystäväni televisio kertoi minulle urheilukalastuksesta! U r h e i l u k a l a s t u k s e s t a! Nyt ampuu jo yli. Sillä ole enää mitään tekemistä liikkumisen ja hyvän kunnon kanssa. Urheilukalastus on kilpakalastusta. Kuka saa määrätyssä ajassa eniten kalaa. Mihin siinä fyysinen kunto vaikuttaa? Jotta jaksaa nostaa kalan veneeseenkö? Ei! Kyseessä ei ole missään suhteessa fyysinen tai liikunnallinen laji. Se on pelkkää kilpailua!

Miksikö siis on olemassa sana 'urheilu', kun ei sille enää ole olemassa mitään oikeaa määritelmää. Sanan urheilu paikalla voitaisiin nykyään paljon mieluummin käyttää sanaa kilpailu. Tai päin vastoin. Varsin pitkälti samaahan ne tarkoittavat. Tuskin niitä kahta asiaa enää tarvitsisi erotella. Onhan tässä maailmassa jo moni muukin asia mullin mallin ja muutenkin sekaisin.

Tämä ei ole vielä varsinainen syvällisen pohdiskelun teoria, vaan eräänlainen pohjustus varsinaiselle teorialle. Syvällisen pohdiskelun teoria on siis tulossa kunhan se ensin valmistuu... Mutta ennen sitä perusteisiin:

- - - -

Mitä asioihin suhtautumiseen tulee, ihmisen luonne jakautuu kahteen osaan: pinnalliseen ja syvälliseen tasoon. Pinnallisen ja syvällisen tason välinen suhde vaihtelee huomattavasti henkilöstä, aiheesta ja tilanteesta riippuen. Tämän avulla voidaan tehdä karkea jako pinnallisiin ja syvällisiin ihmisiin riippuen, kumpaa tasoa kukin eniten itsestään ilmaisee.

Pinnallisen tason ihmiset yleensä keksittyvät asioiden pohdiskelussa vain kaikkein yksinkertaisimpiin syy- ja seuraus -suhteisiin. He etsivät kysymykselle aina suorimman tai nopeimman vastauksen ja yleensä tyytyvät siihen, että vastaus ylipäätään on olemassa. Pinnallisen tason ajattelulle ominaista, on myös asioiden laskelmoiminen hyvin lyhyillä aikaväleillä tilanteesta riippuen. Hetken hurmiossa tehdyt valinnat ovat tällaiselle henkilölle ominaisia.

Syvällisen tason ihmisen ovatkin monimutkaisempi tapaus. Hekin käyvät läpi ne kaikkein yksinkertaisimmat syy- ja seuraus -suhteet. Kun ensimmäinen vastaus johonkin kysymykseen löytyy, syvällisen tason henkilö yleensä kysyy "miksi" ja alkaa hakemaan selitystä. Mitä syvällisemmän tason ihminen on kyseessä sen laajempi pohdiskelun ketju on. Syvällisellä tasolla ei kuitenkaan välttämättä tyydytä yhteen ainoaan ratkaisuun, vaan haetaan rinnakkaisia vaihtoehtoja, joista jokaiseen rakennetaan oma pohdiskelun ketju, joiden järkeenkäypäisyyttä voi lopulta verrata. Yleensä ketjuista valitaan se mieluisin tai järkevimmän oloinen ratkaisumalli, mutta syvällisellä tasolla ei ole tyypillistä hylätä myöskään muiden ratkaisujen olemassa oloa.

Toisinaan syvällinen pohdiskelu on hyvin alitajuista toimintaa. Silloin tällöin saattaa kokonainen pohdiskelun ketju ponnahtaa alitajunnasta tajuntaaan, jolloin jotkin asiat kirkastuvat mielessä kuin salaman iskusta. Tällainen alitajuisen syvällisen pohdiskelun ratkaisu tuntuu hyvin usein niin voimakkaasti oikealta ratkaisulta, että syvällisen tason henkilöt usein tukeutuvat niihin täysin, eivätkä yleensä kyseenalaista niitä lainkaan.

Myös pinnallisen tason ihmiset pohdiskelevat asioita joskus syvällisemmin. Ratkaisevana erona onkin pohdiskelun ketjun pituus. Sinänsä raja on häilyvä - toisaalta selkeä. Teoriassahan syvällisen ja pinnallisen tason rajaa on hyvin vaikea vetää johonkin tiettyyn pisteeseen esimerkiksi sen perusteella, kuinka moneen kysymykseen pohdiskelun prosessissa haetaan vastausta. Käytännössä raja on selkeämpi. Tilanteesta ja ihmisestä on hyvin helppo huomata, kuinka syvällisesti hän asioihin paneutuu. Joskus on jopa havaittavissa, että pinnallisen tasonihminen hermostuu, kun häntä pyytää pohtimaan syvällisemmin tai hänelle esittää omia syvällisempiä ajatuksiaan.

Ensimmäisen kerran törmäsin seinäkelloilmiöön reilut pari vuotta sitten kun olin muuttanut omilleni ja muutamien viikkojen asumisen jälkeen saanut Ikean reissulta mukaani parin euron hintaisen, sinisen, muovivalmisteisen seinäkellon.

Tyypillisen, muutaman kymmenen minuutin sommittelu ja mittaustuokion jälkeen sinäkellon paikka oli olohuoneeseen päätetty ja paikka taulukoukulle merkitty. Nyt täytyi vain naputta taulukoukku paikoilleen. Ensimmäien ongelma! Taulukoukku tietenkin meni vinoon. Ei se mitään. Jäähän se seinäkellon taakse piiloon. "Mutta nyt kello ei ole aivan sillä paikalla, jolle sen mittasin" riitelin itseni kanssa. Uudestaankaan en talukoukkua viitsinyt kiinnittää, joten saattoi kelvata. Ripustin kellon, otin muutaman askeleen taaksepäin ihaillakseni täydellistä seinäkellon asettelua. Ja vielä mitä! Kellohan oli vinossa...

Korjasin kellon asentoa pari milliä, jotta se suoristuisi. Nyt kello olikin toiseen suuntaan vino. Siirsin sitä sitten aavistuksen takaisin päin. Ei ollut tarpeeksi. Siirsin lisää - aivan pienen pienen aavistuksen verran. Olisiko se nyt hyvä. Ei ollut. Se pienen pieni aavistus olikin liikaa. Vai oliko? Minuuttien tuskaisten väännön jälkeen kello ei ollut vieläkään suorassa. Kummallisinta olikin, etten aina tiennyt kumpaan suuntaan kello olikaan kallellaan, mutta kallellaan se oli.

Pari vuotta myöhemmin. Eli osapuilleen pari kuukautta sitten keksin syyn miksen saanut seinäkelloa suoraan. Vastaus on: sitä ei voi saada suoraan. Tai oikeammin sen voi saada suoraan, mutta toisaalta se on kuitenkin vinossa. Selitän tarkemmin. Kun kello taulu jaetaan keskeltä puoliksi siten, että halkaisija kulkee kuutosen ja kahdentoista puolesta välistä, on kello pinta-alallisesti jaettuna puoliksi ja tämän linjan mukaan kello yleensä pyritään seinälle asettelemaan. Siihen sisältyy kuitenkin ongelma: kello ei ole massallisesti jaettu puoliksi, vaan kellotaulun vasemmalla puolella olevat numerot, ovat huomattavasti suurempia ja massiivisempia, kuin oikealla puolella olevat. Massan mukaan puolitetun kellon massa keskilinja ei kulje samaa linjaa kellon keskilinjan kanssa ja ei sen vuoksi myöskään tämän mukaan suoraan laitettuna näytä suoralta.

Ehkä seinäkellon asettelun voisi kompensoida asettamalla kello näiden kahden linjan - keskilinjan ja massakeskilinjan - keskiarvolinjan mukaan suoraan. Vaan eipä onnistu niinkään. Tällöin seinäkello ei ole minkään linjan mukaan suorassa ja näyttää molempiin suuntiin kallellaan olevalta. Pohsikelun lopputulema: seinäkelloa ei voi laittaa suoraan. Älkää edes vaivautuko, ellette ole yhtä perfektionisteja kuin minä. Itse aion asetella seinäkellojani, kunnes ovat kaikkien linjojen mukaan suorassa.

Taas kuuntelin radiota ja YleX-kanavaa. System of a Down - Lonely Day. Ei mikään mahtava biisi. En oikeastaan ymmärrä miksi se on edes levytetty. Sanoitukseltaan yksinkertaisimpia biisejä ikinä. Kuitenkin tuossa yksinkertaisessa sanoituksessa on jotakin hienoa sanomaa...

"If you go, I wanna go with you/If you die, I wanna die with you" on kohta, joka saa ihon kananlihalle. Jokin pahan olon tunne kumpuaa sisältä ja aivan kuin kyynel olisi tulossa silmä kulmaan. Tunne on yhtä ohi menevä kuin kohdan kesto laulussa, mutta sanoma jää kutkuttamaan tajuntaan.

Kyseinen kohta, sen sanoma on kauneinta, mitä kukaan voi koskaan ketään kohtaan tuntea. Tai kenestäkään ajatella. Muistan joskus niin tunteneeni. En tunne enää, mutta toivon vielä joskus tuntevani. Ja tuo sisältä kumpuava pahan olon tunne on juuri tuo tunnetyhjyyden tila, jonka haavaa kyseisen kauneuden kuuleminen riipaisee.

Ehkäpä tuo muistutus siitä, että minäkin olen ihminen, oli päivän paras hetki. Ei kummoinen biisi, mutta sanomaltaan sitäkin suurempi. Sanoman täyttäminen on tarkoitus tälle elämälle. Emmehän me muuten tuntisi mitään...

Kaikille teille herkkäuskoisille nauran "bhuahhah!" Sain lihapullat paistettua. Vaikkakin lihapullat muutoivat palloista litteiksi ja ajan myötä ne kasvoivat suuriksi jauhelihapihveiksi. Paistettu mikä paistettu. Astioiden tiskaus kylläkin jää tuonnemmas.

Sainpas puhkottua ranteessa ollen patin pois! Tänään se neulalla pistäminen sattui. Neste tuli oikein paineella ulos, eikä sitä tarvinnut neulalla imeä. Ilmankos oli ranne kipeänä. Toivottavasti ei tarvitse puhkoa enää. (*sormet ristissä)

- - - -

Laiska kun olen ja ruokaa piti laittaa, niin ajattelin nopeasti kyhätä kotitekoisia lihapullia jauhelihakastikkeen ja keitettyjen perunoiden sijasta. Idea laiskuudesta kasvoi: teenpä kerralla enemmän lihapullia. Paistan kaiken ja pistä loput pakkaseen, josta niitä voi kätevästi sulattaa ja syödä vaikkapa ranskalaisten perunoiden kanssa.

Taikinaan tuli 1,5 dl korppujauhoja; 3 dl maitoa; kaksi pakettia jauhelihaa á 400g; kolme isoa sipulia; kolme kanan munaa; palanen inkivääriä, valkosipulijauhetta ja pippuria. Nopea ja varovainen arvio taikinan kokonaismääräksi on noin 1200g. 1,2kg siis. Ajatuksena minulla oli paistaa ensin sen verran kuin syön päivälliseksi ja ruokailun jälkeen paistan sen mitä en ole vielä ehtinyt. Aikarajana toimi uunissa kypsyvät lohkoperunat. Tietenkään en ehtinyt paistaa kuin yhden pannullisen... Tilanne on tämä: keittiössä on pari tuntia odottanut n. kilogramman verran lihapullataikinaa pasitamistaan.

Paistuuko vaiko ei?

- - - -

Selvitin sentään tiskivuoren. Ei onnekis ollut kuin sunnuntaista asti ollut kasvamassa. Siitä asti kun porukat kävivät kahvilla. Tiskiä oli yllättävän vähän. Johtunee siitä, etten ole viettänyt aikaa kotosalla vaan töissä. Ja olen syönyt samalta lautaselta. Paistanut kanan munia samalla pannulla.

Kunpa vielä jaksaisin vähän siivoilla. Linnut ovat taas sotkeneet häkkinsä ympäristöä. Ruoan muruja. siementen kuoria ja linnun kakkaa. Siinäpä urakkaa... Kunpa jaksaisi.

TEHTÄVÄNANTO: paljastan viisi omituista tapaani/piirrettäni. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä (paljastamaan viisi outoa tapaansa omaan päiväkirjaansa). Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

1. Taitan paperiarkin aina keskeltä. Aina ja tasna keskeltä. Mitä tarkemmin sen onnistun tekemään, sen tyytyväisempi olen. Parasta on jos minulla on käytössäni jokin työkalu, jolla saan taitoksen prässättyä viimeisen päälle tiukaksi. Inhoan huonosti taiteltua paperia. Inhottaa saada sellaisia postista, koulusta, töistä, KELAlta jne.

2. Eriparisukkia en voi pitää. Mikäli toinen sukka on ollut eri pesuerässä ja saanut pienen vivahde eron värrinsä, en voi pitää kumpaakaan.

3. Pyrin kaikessa tekemisessäni kehittämään jonkin tekojärjestyksen sisältäen tekniikan, jotta voisin jatkossa tehdä kaiken aina samalla, hyväksi todetulla tavalla.

4. Asunnossani on melko lämmin. En jaksa tuulettaa vaan kuljen pääsääntöisesti alushousut jalassa, ellei ole vieraita.

5. Olen melko laiska järjestyksen ihminen. Tiskivuori saa päästä syntymään kunhan se on siististi pinottu. Joskus en jaksa tiskata, mutta pinoan tiskit siistiin pinoon, jottei häiritsisi mieltäni.


Olen edelleenkin sitä mieltä, että haastaminen on homoille, enkä ole vielä tullut kaapista ulos, joten en haasta ketään :P

Aamulla töihin mennessä kuuntelin radiosta YleX:ää. Sieltä soi Olavi uusivirran biisi. Kertosäkeen sanoma on sinänsä ihan kaunis: "On niin helppoo olla onnellinen, kun tyytyy siihen mitä on". Se on kaunis satumaailmassa. Käsittääkseni rock-lyriikan piäisi kertoa todellisesta maailmasta todellisia asioita. Tässä maailmassa tuon laulun kertosäe on valetta. Ja harhaan johtoa.

Minä tiedän mitä siitä seuraa, kun tyytyy siihen mitä on! Siitä seuraa tyytyväisyyttä. Hetken aikaa. Kun ei tapahdu muutosta. Ei ole tavoitteita, tai tavoiteltavaa, joko itse tai joku läheltä turtuu siihen mitä on - tylsistyy. Ja se on fakta. Elämässä täytyy tavoitella aina jotakin. Mahdollista tai mahdotonta. Aina kun saavuttaa jotakin, mitä tahtoo, se tuo tyydytyksen tunnetta ja onnea. Miksi muuten koko kansa juhlisi esimerkiksi jääkiekon olympia kultaa? Loppuotteluun mentäessä kumpikin joukkue on jo "voittanut" hopeaa. Se on se mitä on. Kulta on se mitä tavoitetaan. Tuskin näin ketään onnesta ja riemusta kiljuvaa ihmistä Suomen olympia hopean jälkeen.

Parisuhteessa tilanne on paljon vakavempi. Suhteen alussa on onnea. Kumpikin on saavuttanut tavoitteensa, löytänyt itselleen vertaisensa kumppanin. On hyvä olla. Vakiintumisvaiheessa, ei enää tavoitella niin suuria asioita. Tavoittelu saattaa jopa unohtua. Toinen tai molemmat tyytyvät siihen mitä on. Kumpikaan ei ole onnellinen, vaan tyytyväisiä. Kunnes toinen tylsistyy. Mieleen yhtäkkiä ilmestyy ajatus: "Mä en ole onnellinen". Seuraa kriisi. Toinen osapuolista ei tunne oloaan hyväksi ja kotoisaksi parisuhteessa. Se uhkaa päättyä, ellei mitään tapahdu. Mikäli asiasta ei osata terveessä hengessä keskustella ajoissa, seuraa passiivinen onnen odotteluvaihe. Se on turhaa. Tarpeeksi pitkän ja turhauttavan odottelun jälkeen suhde on saavuttanut päätepisteen. Toinen lähtee tavoittelemaan onnea. Toinen jää yksin.

Tämä ei tarkoita sitä, että jokainen parisuhde kuihtuu aikanaan. Tai edes että niin pitäisi haluta. Parisuhdetta pitää hoitaa. Tavoitella uusia ulottuvuuksia - onnea. Sama pätee myös yksilötasolla. Täytyy tavoitella ja saavuttaa. Saada tyydytystä ja saavuttaa onni. Ja väistää masennus.

- - - -

Istun kotona. Juon lempikupistani lempikahviani. Työpäivä ohi ja ruoka jo nautittu. Kaikki on muutoin hyvin, paitsi, että "se" taas alkanut! Olin jo tottunut siihen, että nukahdan miltei heti sänkyyn mentyäni ja nukun syvää unta läpi yön ja aamulla herään suhteellisen virkeänä uuteen päivään. Viime yönä uni ei meinannut tulla millään.

Mieleen muistuu, mitä oli ehkä jonkin verran vuosi sitten. Vielä enemmän kaksi vuotta sitten, ja pahimmillaan neljä vuotta sitten: insomnia - unettomuus. Miksen sitten muka saisi unta. En stressaa mistään. Voin hyvin henkisesti ja fyysisesti. Olen tyytyväinen tilaani ja asemaani. Silti uni ei tule. Valvottaako valo minua? En usko. Sen täytyy olla jotakin alitajuista. Ja jotakin inhottavaa.

Iltaisin olen kuitenkin hyvin väsynyt raskaan työpäivän jälkeen. Mikäli uni ei tule heti, kertyy uni velkaa. Töissä ei jaksa niin hyvin. Pitkät työmatkat muodostuvat vaarallisikis. Illalla kotiin ajaminen tapahtuu lähes transsin kaltaisessa tilassa.

Kenties viimeyö oli vain muisto entisistä unettomista ajoista ja tulevana yönä taas uinahdan kuin koiran pentua atuaaseen tiedottomuuden tilaan.

- - - -

Ranteessani oleva patti on taas kasvanut. Vasta pari viikkoa sitten puhkasin sen ja imin kaikki nesteet siitä pois. Lääkärin mukaan se on jotakin nivelnestettä. Patti täytyy tyhjentää aina kun patti alkaa häiritä. Olen vain kerran aikaisemmin sen puhkaissut. Parisen vuotta sitten. Silloin tavallaan toivoin, että se kasvaisi takaisin, jotta pääsisin puhkaisemaan sen uudestaan.

Enää en haluaisi sitä puhkaista. Olen alkanut inhoamaan neualla pistämistä. Ei se ole kivuliasta eikä kuvottavan näköistä. Jokin alitajuinen asia saa minut inhoamaan sitä. Ehkä asiaan vaikuttaa, että tuo patti on ranteen valtimon päällä, tai vieressä. Hyvin lähellä kuitenkin. Ja taas pitäisi mennä apteekkiin ostamaan neula ja ruisku. Neula, jonka ne viimeksi antoi, oli isoin ja paksuin, mitä koko apteekista löytyy! Eihän se kallista ole: 0,35 euroa per laaki. En vain jaksaisi vaivautua. Apteekki ei yleensä koskaan osu kulkureitilleni. Ja vartavasten hauttuna 0,35 euron yhdistelmä maksaakin monin verroin.

Kai joskus pidin pistämisestä, koska se oli uusi kokemus. Pattia olisi ollut hienoa tutkia. Tutustua tarkemmin tuon hyytelömäisen nivelnesteen rakenteeseen. Mutta nyt se patti on vain taakka. Ranteessa kipeytyvä taakka. Puhkaista vain täytyy...

Taas muistan, kuinka vihaan niitä päivä, jolloin toivoin olevani kone. Jonkin lainen robotti, täysrationalinen laite, joka on ohjelmoitu tekemään asiat tehokkaasti. Koskaan mistään masentumatta. Ei koskaan lamaannu, ei lannistu. Epäonnistumisista huolimatta. Sellainen minä joskus halusin olla. Ja nyt muistan, kuinka vihaankaan niitä päiviä.

En tahdo elää vailla tunteita, vaikka useimmiten ne eivät ole niitä kaikkein mieluisimpia- ehkä en edes ole selvillä niistä. Silti en tahdo elää ilman niitä. Ne on osa inhimillisyyttä, ja tahto unohtaa ne on polku mielisairauden partaalle. Kokeilin sitä polkua jo pari askelta, mutta astuin takaisin.

Parasta elämässä on se kun jokin saa aikaan aidon hyvän olon tunteen. Se ei tule vahingonilosta. Ei siitä kun voittaa lotossa tai kun kuulee hyvän vitsin. Se tulee siitä kun saavuttaa jotakin, mihin on tyytyväinen. Toiset tyytyvät enempään - toiset vähempään. Eri verran eri asioissa. Perfektionistin on välillä vaikeaa olla tyytyväinen omiin tekoihinsa, mutta realistisella ajattelulla kyllä ymmärtää osan tasonsa ja kykenee toisinaan suhteuttamaan oman suorituksensa siihen.

Vaikken varsinainen ryhmätyöskentelijä olekaan niin joukkuepelit - jalkapallo, sähly, lentopallo jne. - ovat olleet minulle mieluisia. Oman joukkueen tappio ei ole minua koskaan sapettanut. Minä nautin voittamisesta. En joukkueen voittamisesta, vaan omista pienistä tilanteiden voitoista. Pienet tilanteiden tappiot voi puolestaan kuitata sillä, etten ollut oikeastaan osallisenakaan tilanteessa. Tai että vastassa oli minua ainakin kaksin kerroin parempi pelaaja, ja ettei minulla oikeasti ollut mitään teoreettisia mahdollisuuksiakaan.

Tyytyväisyyden hetket eivät toki rajoitu joukkue peleihin. Yksilölajitkin ovat mukavia. Usein harmitti, kun koulun hiihtokilpailut loppuivat , eikä meillä ollut mitään mahdollisuutta kilpailla keskenään. Muistan kun jotkut vihasivat kilpailemista - ja häviämistä. Asenne vammasanon minä. Ja se asennevamma on kilpailun järjestäjällä. Pääasianhan tulee olla se, että kaikilla on hauskaa ja sivutuotteena se, että saa jonkinlaista palautetta omista kyvyistä ja tasosta. Lasta ei saisi koskaan laittaa kilpailemaan vakavasti aikuisen lailla. Lapsen pitää kyllä saada elää lapsuuttaan.

...Ja jutun punainen lanka oli...? Öhöm!

Minulle on tärkeää saada olla se mitä olen. En tahdo esittää mitään rooleja. Vaikka se joka tunteensa näyttää, näyttäisi olevan heikoilla, on usein hän se kaikkein vahvin. Olen vahva. Olen heikko. Olen iloinen. Surullinen. Olen kaikkea mitä on keksitty olevan. Tasapainottelen kaiken sen välillä ja valaistumisen hetkellä olen löytänyt harmonian sen kaiken välillä.