Ihmisoikeudet arvoonsa, jokaiselle yksilölle haluamansa mahdollisuudet elämässä edistymiseen — eittämättä jaloja uuden vuosituhannen arvoja. Mutta piileekö yhteiskuntamme juurella ruma ja likainen jäännös, suuri seiväs vanhojen kulttuurien rikkaa tarkkailevassa länsimaisen yhteiskunnan silmässä?
Isänmaa! Kansalaisuus, tämä syntymän perusteella määräytyvä sidos, joka minulta kysymättä on ylleni leimattu, joka minut velvoittaa erilaisiin toimiin. Kuten nyt tähän pöydällä olevaan asevelvollisuuteen. Kukaan ei odottanut minun kasvavan kypsäksi aikuiseksi ja näin vartuttuani tekevän valistuneen päätöksen elämästäni ja sidoksistani.
Tästä kansalaisuudesta en liioin ole vapaa luopumaan, mikäli en ole ensin järjestänyt itselleni toisen maan kansalaisuutta — prosessi, johon saattaa usein kulua pitkälle toista vuosikymmentä. Vaikka asun pysyvästi toisella puolen maailmaa, de facto "kastini" Suomen kansalaisena vaatii osallistumistani erinäisiin — nykyisestä elämäntilanteestani katsottuna tarkoituksettomiin — velvollisuuksiin isänmaalle, jota en ole valinnut.
"Sinä työläiseksi syntynyt, älä pappisvirkaan koske, älä kirjoituksia lausu!" sanoo ortodoksihindu. "Sinä suomalaiseksi syntynyt, suorita velvollisuutesi isänmaata kohtaan!" sanoo patriootti. Mikä heidät erottaa toisistaan? Molemmat, nämä perinteisiä arvoja ylistävät kiihkomielet, velvoittavat yksilöä osallistumaan syntymän myötä saamansa leiman mukaisiin velvollisuuksiin.
Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus (artikla 15) toteaa, "Jokaisella on oikeus kansalaisuuteen." Velvollisuudesta kansalaisuuteen ei kuitenkaan erikseen mainita (jos vaikka YK:lla kansalaisuudettomuuden välttämiseksi ilmeisesti onkin jonkinlainen kansainvälinen ohjelma). Onko jokainen nykymaailmaan syntyvä ihminen pakotettu kansalaisuuteen, josta on vaikeaa haluttaessa irtautua?
Lysti ei myöskään ole ilmaista: Suomen kansalaisuudesta luopuminen maksaa 400 euroa. Onneksi siitä ei sentään joudu vankilaan.