IRC-Galleria

Some may have wanted to take a peek into my psyche for insight into the fundamental reasons of my present direction into solitude, the underlying impetus of my turn from the dim limelights of outreach. What has made the once almost all-permeating wish to help others subside? Is the bodhisattva now staring at the navel of his own fat belly?

It's not that I have any less a wish to help others in their quest than I had before. To the contrary, with the deepening of an understanding of the human condition, the wish has grown by the day. The poignant question I've had to face is, "Am I any good for the task?" Many have lauded my efforts, many have professed the help received. Yet, what I speak is tinged with theory, and what I speak is fallible, prone to errors uncounted. Let me quote an often heard parable (narrated by Swami Sivananda) with apt emphasis on the core problem.

---

"Fifty blind men were sitting in a Dharmashala. They were born blind. They all wanted to go to a distant place of pilgrimage. Four other blind men came along and joined this group. They said they were also going to the same place. "Friends," said the leader of the fifty, "we are blind and cannot find our way to the sacred shrine. Will you be able lead us? Do your eyes see?" "Yes, my dear friends," replied the four, "we have heard a lot about the sacred city and the way to reach it. We have a clear mental picture of the route. Though we do not see it with our eyes, we are confident that we shall not only reach our destination, but lead you all there with us. Follow us." They tied one another with a long rope. The best one among the four led the way. He had a mental idea of the way, no doubt; it was not of much avail. He was misled. Soon he fell into a deep ravine. Bound to him, the other blind men, not knowing where he was leading them, also fell into the ditch, one by one. All of them perished.

Similar is the case with the masses today. They hear of the Land of perennial Bliss, the Land where Holiness and Divinity abound. But they know not the way. They are waiting to be led there. In the meantime a few other blind men arrive there. They have heard a lot about the Kingdom of God. They have great intellectual understanding. They think they know the way, and not only that, they can lead others also. They are the scientists and scientific philosophers. They promise to lead the masses to the Kingdom or Immortal Bliss. The credulous public follows them. These leaders have a great intellect, but no self-control and experience. They go where their cravings and Vasanas and desires lead them. They fall into a terrible ditch of sensuousness, of materialism, and perish. All their followers also perish.

Hearken ye, all men; follow not the blind misleaders. Follow the sages who have the eye of intuition and attain the Abode of Supreme Bliss."

---

The fact of the matter is, and it should not come as a surprise to any thinking and observant individual, that I do not have the eyes to see. I have certainly had my share of glimpses of insight into the "sacred city" of the parable — who among earnest practitioners wouldn't have — but it is far from being the sufficient and comprehensive, persistent and mature insight a responsibility in guiding others would call for.

Is that a problem? Would my faith not suffice? Do I have no faith in the path? "Faith is the beginning", they say. Faith is the beginning, yes, and faith is also a process. The path from faith to certainty is a long and arduous journey. Faith is subject to human misestimations, certainty arising from direct perception into paratattva is a divine immutability. "I said it on faith" is the equivalent of saying "I hope it'll be right!". Who, a wise man, would make an earnest commitment on the basis of such half-certainties?

I needn't get into describing the vast web of responsibility giving practical guidance to others weaves. Some assume that responsibility is only taken when initiation is given. No — responsibility is taken with each advice given to a faithful person, and each ill advice will return as a snake to bite you in the heel. Getting 50% right isn't a great consolation, no matter how great the merit of the 50% may be. The other 50% will feel disappointed, let down, mistreated or offended. Even if in their magnanimity they don't, the karma of giving undue advice is upon me.

With the lack of comprehensive insight and experience, the absence of power is evident. It is not the mere content, it is the experiential impact of the message that counts. One is not to inform, one is to transform. Words of value possess an inherent transforming quality, born as they are of reality instead of theory, while words of theory leave men but luke-warm and half-baked, not good for one nor the other. "But isn't something better than nothing?" Yes it is, but it isn't good enough.

With this, some who've met me may have observed, I have consciously abstained from giving definitive personal answers to many questions that would call for realization to justify the definitive tone. I have, rather, modeled my answers as "some say" or "it is written". Sentences beginning with "some say" or "it is written" do not carry the weight that sentences implying or expressly stating "it is, and I am the evidence" do; and again, masquerading book-knowledge as the latter, the mature spring of perceived wisdom oozing from within, is the worst kind of pretense. In the classical Buddhist Patimokkha, the monastic code of 227 rules, dishonesty over one's own internal state was one of the only four unforgivable offences that led to expulsion for life from the monastery.

I have no monastery to disown me, no judge as the vox populi and their broad court of law to effect me. However, I am bound by a sense of internal integrity. It is finally dawning upon me, delusions shred, that I cannot afford to play the game the world would like me to play, that others would like me to play, a game I myself at times fondly played, no matter how much external call there would be for the same.

Please do not mind, then, my resignation from the duties of the world. I am not in a position to convey the substance I perceive ought to be conveyed. The future years will be committed to an internal process. Wrapping myself in a cocoon, burning myself to ashes I shall. Perhaps one day a butterfly will glide across the deep blue sky, perhaps a phoenix will rise and spread its benevolent shine.

śakunīnām ivākāśe matsyānām iva codake /
padaṁ yathā na dṛśyeta tathā jñānavidāṁ gatiḥ //

"Juuri kuten linnut taivaalla, juuri kuten kalat vedessä
joiden jäljet eivät ole nähtävissä, niin kulkee viisaan tie."

---Mahabharata 12.174.19

Intian vielä menneinä vuosikymmeninä vahvasti yksilön elämään vaikuttanutta kastilaitosta on usein herjattu ihmisten mahdollisuuksia rajaavana, koska kasti on määräytynyt syntymän perusteella. Tätä syntymän muassa perittyä yhteiskunnallista asemaa ja siihen liittyvää ammattia ei perinteisessä hinduyhteiskunnassa ollut kukaan oikeutettu vaihtamaan. Kastilaitoksen historiasta on keskusteltu riittämiin, tässä huomioitakoon ainoastaan sen kritiikin kohteena ollut tila.



Ihmisoikeudet arvoonsa, jokaiselle yksilölle haluamansa mahdollisuudet elämässä edistymiseen — eittämättä jaloja uuden vuosituhannen arvoja. Mutta piileekö yhteiskuntamme juurella ruma ja likainen jäännös, suuri seiväs vanhojen kulttuurien rikkaa tarkkailevassa länsimaisen yhteiskunnan silmässä?

Isänmaa! Kansalaisuus, tämä syntymän perusteella määräytyvä sidos, joka minulta kysymättä on ylleni leimattu, joka minut velvoittaa erilaisiin toimiin. Kuten nyt tähän pöydällä olevaan asevelvollisuuteen. Kukaan ei odottanut minun kasvavan kypsäksi aikuiseksi ja näin vartuttuani tekevän valistuneen päätöksen elämästäni ja sidoksistani.

Tästä kansalaisuudesta en liioin ole vapaa luopumaan, mikäli en ole ensin järjestänyt itselleni toisen maan kansalaisuutta — prosessi, johon saattaa usein kulua pitkälle toista vuosikymmentä. Vaikka asun pysyvästi toisella puolen maailmaa, de facto "kastini" Suomen kansalaisena vaatii osallistumistani erinäisiin — nykyisestä elämäntilanteestani katsottuna tarkoituksettomiin — velvollisuuksiin isänmaalle, jota en ole valinnut.

"Sinä työläiseksi syntynyt, älä pappisvirkaan koske, älä kirjoituksia lausu!" sanoo ortodoksihindu. "Sinä suomalaiseksi syntynyt, suorita velvollisuutesi isänmaata kohtaan!" sanoo patriootti. Mikä heidät erottaa toisistaan? Molemmat, nämä perinteisiä arvoja ylistävät kiihkomielet, velvoittavat yksilöä osallistumaan syntymän myötä saamansa leiman mukaisiin velvollisuuksiin.

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus (artikla 15) toteaa, "Jokaisella on oikeus kansalaisuuteen." Velvollisuudesta kansalaisuuteen ei kuitenkaan erikseen mainita (jos vaikka YK:lla kansalaisuudettomuuden välttämiseksi ilmeisesti onkin jonkinlainen kansainvälinen ohjelma). Onko jokainen nykymaailmaan syntyvä ihminen pakotettu kansalaisuuteen, josta on vaikeaa haluttaessa irtautua?

Lysti ei myöskään ole ilmaista: Suomen kansalaisuudesta luopuminen maksaa 400 euroa. Onneksi siitä ei sentään joudu vankilaan.

"Rupean munkiksi. Vaellan, kunnes valaistun!"

http://www.hs.fi/viivijawagner/1135233020063

Niin, nyt on se vuosi jolloin täytän 28, ja viimeistään sinä vuonna jokaisen kunnom miehen tulee suorittaa asepalvelus tai sille vaihtoehtona tarjottu siviilipalvelus. Eivätpä mahdu minun kupoliini mokomat, ei ole kirjoitettu Suomen sotia, ei samaisiin kouluttautumista minun tulevaisuuteeni.

Josko tätä kieltäytymiskirjettä olisi nyt riittämiin viilattu. Laitetaan tähän kopio, ja huomenna postiin. Ovat kuulema jo käyneet poliisisedät koputtelemassa anopin ovelle, kun en ole heidän kirjattuja kirjeitään Pihlajanmäen postista sattuneesta syystä noutanut. (Ja kyllä, olen ilmoittanut samasta ja pyytänyt kopioita sähköpostitse.)


-=-=-=-=-=-=-=-


ILMOITUS SIVIILIPALVELUKSESTA KIELTÄYTYMISESTÄ


Hyvä siviilipalvelusviranomainen,

Ilmoitan täten kieltäytyväni ehdoitta siviilipalveluksesta, johon olosuhteiden pakosta pyysin itseni siirrettäväksi vuonna 2001 Santahaminassa asevelvollisuutta vuorokauden suoritettuani. Ymmärrän täten syyllistyväni rikokseen ja pyydän siitä langetettavan tuomion kuten Suomen laissa säädetään.

Ilmoitan myös kieltäytyväni ehdoitta mahdollisesta vankilassa tehtävästä työpalveluksesta sekä muista yhteisistä velvollisuuksista ja tapahtumista. Vaadin itseni sijoitettavaksi jonnekin etäiseen, eristyksissä olevaan vankilan nurkkaukseen jota ihmiset kaunistavat poissaolollaan, ja jätettävän sinne suljetuksi koko rangaistukseni keston ajaksi lomitta, vieraitta ja häiriöittä.

Huomioittehan, että vankilassa ollessani en voi noudattamani suddha-ahara -periaatteen (”puhdas ravinto”, vrt. juutalaisten ”kosher” ja islamin ”halal”) johdosta nauttia valmistamaanne ruokaa. Ainoana mahdollisena ravintonani vankilaolosuhteissa ovat maidon ohella raa'at ja kokonaiset hedelmät ja vihannekset jotka voin pestä ennen ruokailua, ja joita ei ole säilytetty kosketuksissa teurasperäisiin eineksiin.

Muutama sana päätöstäni perustellakseni.

Olen Intiassa asuva vanhaan hinduperinteeseen vihkiytynyt ja sille elämänsä omistanut mystikko, tutkija ja opettaja. Asevelvollisuuden suorittamiseen olen tutustunut lyhyesti myös käytännössä ja todennut sen puitteissa uskontoni ja maailmankatsomukseni johdosta noudattamieni henkilökohtaisten valojen ja periaatteiden toteuttamisen olevan silkka mahdottomuus. Sille vaihtoehtona tarjottua 395 vuorokautta kestävää siviilipalvelusta pidän lähinnä huonona huumorina.

Olen asunut Intiassa pysyvästi 09/2006 lähtien sekä yhteensä noin puolet kuluneesta vuosikymmenestä. Olen Suomessa kaiken taakseni jättänyt ja tulevaisuuteni tänne rakentanut. Tulen hakemaan Intian kansalaisuutta sen tullessa mahdolliseksi — ja tarvittaessa sen myötä myös luopumaan Suomen kansalaisuudesta. (14 vuoden aikana 11 vuotta Intiassa asunut voidaan kansalaistaa.) Nykyinen Suomen lainsäädäntö ei valitettavasti (perustuslaki 1: 5§, kansalaisuuslaki 1: 4§ ja 5: 35§) mahdollista näissä olosuhteissa luopumista käytännössä tarpeettomaksi jääneestä Suomen kansalaisuudestani. Asevelvollisuuden — saati sitten minun tapauksessani vaihtoehdoksi tarjottavan 395 vuorokautta kestävän siviilipalveluksen — suorittamisen vaatimista en pidä kohtuullisena ainoastaan ”kiitoksena menneistä vuosista”.

Riittämiin lienee kirjoitettu niin perustuslaissa mainitusta uskonnon tunnustamisen ja harjoittamisen vapaudesta (2: 11§) ja sen ristiriidasta asevelvollisuuslain kanssa, kuin YK:n ihmisoikeuskomitean raporteista (04/11/2004) ja EU:n ihmisoikeusvaltuutetun lausumista (04-07/06/2001, 29/03/2006) aseistakieltäytyjien oikeuksien ja kohtelun suhteen. Riittämiin lienee puhuttu myös Euroopan neuvoston Sosiaalisten oikeuksien komitean (2004) ja YK:n ihmisoikeustoimikunnan sekä EU:n ministerikomitean julkilausumista (1998) Suomen asevelvollisuuskäytännön suhteen.

Huomioittehan että asun maaseudulla Intiassa, en alla mainitussa Suomessa sijaitsevassa postiosoitteessa. Sen johdosta kirjattujen kirjeiden vastaanottaminen on monimutkaista; mikäli vastaus on lähetettävä kirjattuna, pyydän teitä lähettämään vastauksenne siten, että valtuutettu voi sen postikonttorista noutaa. Mikäli mahdollista, pyytäisin teitä lähettämään kopion vastauksestanne joko sähköpostitse alla olevaan osoitteeseen tai postiosoitettani vastaavaan Netposti-laatikkoon.

Ystävällisin terveisin
. . . . . . . . . . . . .

• Vapaus itsekkäästä toiveesta on avain pysyvään rauhaan
• Hyvä ja huono, nautinto ja kärsimys, eivät ole huolen arvoisia
• Ikuinen henkinen tietoisuus on alati läsnäoleva todellisuus

Nykyelämän tilanne ei useinkaan heijasta ainoastaan kuluvan elämän aikana tehtyjä tekoja, tilanteemme on lukemattomien elämien kertymä. Erityisen suuret tämän elämän aikana tehdyt hyvät tai pahat teot totta kai jättävät leimansa jo kuluvaan elämään, mutta niiden tekemisen perustallakin ovat kertyneet menneet hyvät ja pahat teot.

Elämän heikkoa laatu ja huono tuuri ovat suhteellisia käsitteitä. Eivät ainoastaan suhteellisia, vaan tosiasiassa epätodellisia. Joka ei synny, ei liioin kuole, joka on materiasta irrallaan -- tämä ikuinen henkinen tietoisuus on alati omassa jumalaisessa elementissään, riippumaton aistihavaintojen luomasta häilyvästä maailmasta. Palaa todellisen itsesi olemukseen!

Asiat jotka miellämme tänään huonoiksi, tapahtumat joita pidämme epätoivottuina tai ikävinä, saattavat tulevaisuudessa paljastaa toiset kasvonsa tärkeänä osana saavuttamaamme suurempaa hyvää, jota emme osanneet tapahtumien tuoksinassa edes ajatella. Joka kokee kaikki tapahtumat elämän oppina ja askeleina kohti suurempaa tulevaisuutta, hän ei murehdi tapahtumien näennäistä luonnetta.

Joka luopuu aineellisesta toiveesta, hän tekee itsestään kaksinaisuuksille immuunin. Tai, pikemminkin, hänen tajuntansa kohoaa jo immuunin todellisen itsen tasolle luopuen harhanomaisesta itsestään, muuntuvasta valekuvasta jota on pitänyt itsenään kautta lukemattomien elämien. Todellinen itse ei ole ulkoapäin saavutettava uusi asia, vaan ikuisesti läsnäoleva mutta tiedostamaton luontomme.

Mieli arvottaa asioita hyväksi ja huonoksi saamansa nautinnon, sekä aistillisen että sisäisen, mukaan. Miellämme tämän niinsanotun hyvän toivottavaksi, ja huonon epätoivotuksi; huonon eliminoinnin ja hyvän saavuttamisen asteikolla arvotamme elämämme laatua. Mitä pysyvää nämä häilyvät havaintojemme ja kokemustemme kohteet meille antavat? Jääkö kukaan murehtimaan, jos tänään sataa vettä vaikka eilen paistoi aurinko?

Eräs tosiasia tässä olemassaolon kohentamisessa kuitenkin jää unhoon: Joka saa alkunsa, se kohtaa vääjäämätä myös loppunsa. Näin ollen toiveen ylläpitäminen kahlitsee tietoisuuden loputtomaan saavutuksen ja menetyksen kehään. Toiveesta vapautuminen ja henkiseen itseensä asettuminen tuo muassaan vapautuksen hyvän ja huonon kirouksesta, ruumiin ja mielen orjuudesta.

Harhan toiveesta vapautunut ja todelliseen itseensä asettunut on alati ja riippumattomana tyytyväinen, täynnä jatkuvaa kokemusta rajattomasta ikuisesta olemassaolosta, viisaudesta ja syvästä onnesta. Löydä tämä hukassa oleva tietoisuutesi!

Itseään korottaakseen ihminen väheksyy turhana ja tarpeettomana omaa ymmärrystään vähäisempää, jos vaikka kehittymässä olevaa ymmärrystä. Itseään korottaakseen ihminen väheksyy abstraktina tai järjettömänä itseään ylempää ymmärrystä, jota ei kykene hahmottamaan.

Sanotaan, että hulluille ja humalaisille ei pidä keskeneräisiä asioita näyttää. Ego armas, sitä pöyhistellen elämän laatu paranee. Mutta jalo elämän lanka on pyrkimys yli-ihmiseksi. Kohti suurempaa, ikuista ja täydellistä potentiaalia. Oppi alkaa, ja tulee alati jatkumaan, nykyhetkessä.

With the new year right behind the corner, some thoughts on present and future are in place.

Life here for the past 16 months has no doubt been the experience of my life, even if I can't say it would've exactly matched my expectations. It has left me with a vast horde of experiences, as fulfilling as at times shattering, and as enlightening as at times disillusioning, all for the ultimate good.

As readers of this blog have no doubt observed, ever since my move to India activity has been sporadic at best — owing to the great deal of attention life off the keyboard has demanded, leaving little energy or attention for sharing something with others, if indeed the themes I've at times dwelt on were fit for a public blog to begin with. Personal company with people who've made it to the holy land carries hundred-fold the impact on an individual than any quantity of my writings ever will; so has my experience been, for a number of reasons best left for a later study.

On all things online and electronic, the trend has been one of withdrawal, conscious or otherwise. A time will come in the not so distant future that'll take me underground altogether, for in solitude is God to be found. It is time enough for me to start paying attention to my own quest, lest I be the proverbial blind man, confident of the salvation's road yet ending in the ditch with the rest of the poor lot. While we're on the theme, if there are volunteers inclined to do something — anything — about the future of the current websites, now is the prime time to make yourself known. While I have no timeline fixed for my vanishing, take it as no more than half a year. Which brings us onward to our next theme.

Towards the summer of 2008, and no dates have been fixed as of yet, I will need to take a detour to Finland. Our country has a law of compulsory military service (6 or 9 months depending on your wits) on all young men, to start latest during the year of their turning 28 (which is 2008 for me). An option is 13 months of civil service with a "salary" of 10% of the normal pay (€5 daily). Total refusal, which is what I am opting for, gives one a six-month prison sentence, having gone through which one's duty is considered fulfilled. Some quality time in that ah-so-precious solitude I've been calling for.

For people worried over prison conditions, suffice it to say that even a segregation cell in a Finnish prison is in all likelihood bigger and fancier than my current cube-kutir (2.3x2.3 meters), and I am quite capable of doing a fruitarian diet. (No, I would not take food they have cooked.) For those assuming there'd be a way out, religious or ethical grounds do not qualify for exemption. I did send in a long'ish document calling for exemption over a year back, but typically it went unanswered. Medical reasons would qualify for exemption, and some indeed go to charlatan doctors to get a false statement, but I am not one to lie.

The option to this would be to go underground here in India. Having sent in my letter of refusal, I would need to stay underground until the end of the year I turn 30 (2010) for the charge to expire. Were the subpoena delivered to me but I failed to show up either in the court or in jail, it would be three years more, up to the end of 2013. The large problem with this (otherwise compelling) solution is that my passport won't be renewed until I've cleared my accounts with Finland, and no passport means no renewed visa.

One staying without a visa in India, again, runs the risk of being captured, deported and blacklisted for an unpredictable amount of years from obtaining a new visa. This would then mean that, after a successful three years underground, I would have to sneak across the northern border to Nepal with local pilgrims and show up at the local Finnish embassy, or otherwise secure another route out of the country through bribery. This, again, is a bit more hassle than I care to tend to.

People have been asking about Malati and the house. Let's start with the latter. The house was completed, for as complete as it ever needed to become, towards late spring. The budget kept bulging as the work progressed — the local contractors seem to have the idea that you'll be pleased if the initial estimate is low — and effectively totally depleted our finances. A kitchen, one room and and underground room (incidentally flooded, in the process of drying), a separate toilet and bathroom, and a decent two meter boundary around the land is what it ended up being. I never ended up moving to the house, owing to the depletion of funds that left the second room unconstructed, and the flooding of the basement where I could have, in theory, lived.

The yard is now a blossoming garden with a good selection of vegetables, flowers and tulasi growing, thanks to Malati's efforts. Yes, Malati. People know little of us, and have wondered of my having lived separately since her moving into the house. To give this a general context, for the past several years we haven't really been a grihastha-grihini or a husband-wife sort of team, not by a far stretch. We have both been increasingly minding our own business and our own meditations, following our own routines with a great deal of mutual freedom — more of a dynamic resembling room-mates and friends in fact.

I believe it never went to the blog, at least in so many words, the depth of our relationship with Sanatana Das Babaji. He was a siksa-guru for us for the better part of three years, and still is for Malati. With a sleight of providence's unseen hand, some misunderstandings and misgivings drove a serious wedge between myself and the babaji. No details need to be delved upon here, for people unacquainted with the whole story will be prone to undue critique. The intimate guru-disciple relationship between the two, we found, weighed heavier in the grand scale of life when things turned out to be irreconciliable; for after all, was it not an objective of spirit we once settled on?

Consequently, in due course of time and with no small amount of reflection, our consensus was that the future would be more fulfilling for the two of us, were we to pursue our own ways. For, after all, a great wedge had cut into the spiritual synergy that once held us together. Each must pursue his and her ultimate; for does not the Brihadaranyaka say, "This, which is nearer to us than anything, this Self, is dearer than a son, dearer than wealth, and dearer than all else."

"Do you call it a divorce, then?" asked the other person. Ah, the negative connotations of the word. Divorce, and re-marriage, and re-divorce — the cycle of the civilized world. If that's what the word means to you, shun the thought of it here. A natural evolution into the next phase of life. The forest-dweller, the hermit, the ascetic, intent on contemplation, worship and inner discovery. For all practical purposes, the life that already was to a great extent, and is now finding its fulfillment. The path that leads to inner joy and final emancipation, may that be the path of the thougtful, whichever the choices be that need to be made. Yes, the house — the house is her hermitage. I am where destiny takes me. So much on that.

To return to the beginning. Both of this writing, and indeed to the dawn of all things that matter. Life has provided me with an abundant supply of riddles to solve, boulders to demolish, and light to be seen. With this, it is unavoidable that I withdraw my long and once active arms back into the shell they grew of, investing myself internally. For did the sages not say, "And if one were to say to another who declares other than the Self dear, that he will lose what is dear to him, very likely it would be so." For those who feel a sense of comradeship with me, whether for illuminating experiences or for a lack of better judgment, I am, but cannot vouch for frequent communications.

"And the forest-dweller shall grow a beard and wear matted locks, living in a thatched cottage or a mountain cave, enduring snowfall, wind, rain and the blazing sun." Speak no more!

Rauhaa, rakkautta ja ymmärrystä, kaunista Joulua! Sanskritinkielen sana Santa tarkoittaa "rauhaisaa". Hindiksi pyhää miestä kutsutaan usein Santaksi.

Muissa uutisissa Wagner näyttää joulupukin paikan: http://www.hs.fi/kuvat/iso_webkuva/1071381500814.gif

Mutta siitä huolimatta hyvää (tulevaa) joulua jokaiselle! Ja joulun sanomaa et al, ettei mene pelkäksi mässyttelyksi. Tomut pois vanhan Raamatun kansista ja evankeliumi tutkintaan: http://www.evl.fi/raamattu/1992/UT.html. Pitää taas itsekin verestää muistia. Syntymäkertomukset ja vuorisaarna (Matt. 5-7) = hyvä joulupaketti.

Joulukortteja ei tullut (yllätys!), lahjoja ei lienee sen liiemmin heru. Mutta olen toisaalta juuri päässyt tasapainon tilaan, jossa majassani on kaikki tarpeellinen, ja (lähes) kaikki mahdollinen ylimäärä on karsittu pois, omaisuus kutistettu muutamaan olennaiseen tarve-esineeseen. Uudet tavarat aiheuttaisivat taas uutta mietittävää, joten antamatta ollen annettu (joulun) rauhan jatkumo on lahjoista paras. Kiitos siitä kaikille! =)

Jokaiselle lahjanani kaikki liikenevä immateriaalinen hyvä, joka vaan täältä etäältä sydämeen asti välittyy. Paketin saa avata vasta illalla!

I am the Great American, born as I am the unseen land of the Utopian States. To re-establish the principles of my spiritual life and to delight in the company of my brethren, I descend to the holy land of India time and again. Dwelling among the mortals, four kinds of pious men approach me.

The suffering. They worship me as one to give solutions to their tribulations. They befriend me to raise their downtrodden social image. No longer are they they nobody everyone always took them to be, they can now show off their magnitude in the company of the Great American. They wish me to narrate tales of the Great America, the land of their dreams, instilling hopes of a future paradise amidst the harsh struggles of existence. Perhaps, so they ardently pray, I will one day redeem them and bring them to the Great America where an abundance of dollars is easily available for one and all.

The greedy. They know that my skin is white for the daily milk baths I take, milk purchased from an infinite stock of magic dollars. After all, in Great America we use small notes for wallpaper, and old notes we pulverize and scatter across our yards; that's why our grass is so lushly green. They befriend me, take me as their bosom friend, and tell me long tales culminating in their need for money. Perhaps I would grace them with a hundred rupees or a thousand, or even give some American dollars. And upon my next descent, I would certainly bring them an American camera or a walkman made in America, for goods manufactured in America have an immortal shine. With these hopes, the greedy indulge me with various local pleasantries.

The curious. They are well-established in life and often also well educated, relatively free from the worries that trouble the suffering and the greedy. For them, I am a foreign curiosity able to provide varieties of mental fulfillments and delights through discussions and dialogs, a man with an access to a base of knowledge beyond common reach. They are often eager to hear about the relative value of the dollar, the working conditions and cultural traits of the Great America, and also the system of divorcing and the free availability of sex. The cost of a round-trip and the hours spent on the journey also feature among the favorite trivia. A particularly fine specimen among the curious might even entertain me with a discussion featuring the great Hellenic philosophers.

The wise. These rare souls share an insight on the reason for my descent. They are overjoyed to hear that I have left behind the Great America with an aim to obtain the final emancipation spoken of in the ancient scriptures, and that my ties to the Great America have been forsaken. Even if they share curiosities with the other three classes of devotees, they easily understand my disinclination to indulge in the same, respecting my wish to keep my attention internal. They might even offer me a good advice, unsolicited and without expectation of anything in return. They view me not as an object of attainment, but establish a relationship in the spirit of brotherhood.

The heart of the Great American, however, is a heart crying for solitude, for the objective is to be found within. Social interactions, whether of the more common nuisance flavor, or of the occasional neutral flavor, are distractions all the same, acts calling to be minimized for my ultimate good. Exchanges making a substantial positive internal contribution, the meetings with the truly great, are shining beacons of light in the vast and engulfing darkness of human existence. Alas, if they accounted for even just one in a ten thousand meetings, I might be inclined to keep my eyes outward-looking.