IRC-Galleria

Ihminen on kummallinen olento. Vain saavuttelemisen arvoiset asiat tuntuvat tärkeiltä, sellaiset jotka eivät putoa syliisi kauniisti ja vaivatta ja pysy siinä kunnes toisin käsket.
Tyypillistä on, että sitä hienommalta jonkin asian tavoittaminen tuntuu, mitä vaikeampi työ sen saamiseksi on ollut. Sitä tärkeämpiä ovat yksinkertaiset asiat, joita hetki sitten piti yksinkertaisina ja seuraavana ne ovat kadonneet.

Kun ajattelee esim. traagisimpia ja kuuluisimpia rakkaustarinoiden kuvauksia, kulminoituvat tarinat menettämisen mahdollisuuden ympärille. Menettämisen mahdollisuus on pakko tiedostaa, jotta asiaa ei pitäisi itsestäänselvyytenä, silti se usein unohtuu ja itsestäänselvyys jää painavana pilvenä leijumaan arvojen ympärille.

Saisiko ainutkaan ohjaaja hienoa tarinaa ilman komplikaatioita ? Poika ja tyttö tapaavat ja elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka, kaikki on alusta asti selvää, tunteet molemminpuolisia ja riidat vähäisiä. Elokuvan traagisin loppukohtaus olisi kun jompikumpi pariskunnasta kuolisi, todennäköisesti tämän kaavan mukaan vanhalla iällä luonnollisesti.

Kumpi on hienompaa`Tasainen ystävyysrakkaus joka perustuu molemminpuoliselle kunniotukselle ja luottamukselle vai vuoristoratarakkaus, jossa toisen menettäminen leijuu todennäköisenä mahdollisuutena joka ikinen päivä, jossa saat jatkuvasti taistella saadaksesi kunnianosoitusta, intohimoa tai edes jonkinlaista osoitusta vastavuoroisten tunteiden olemassaolosta ?

Miksi sovintoseksi on niin loistavaa ? -Simppeliä, luulit menettäneesi toisen ja yhtäkkiä näetkin hänet uudessa valossa, valitettavasti usein kuitenkin vain hetken ajan. Miten tämän tunteen ja ajatuksen saisi pysymään, koskien muutakin kuin rakkauselämää? Pitäisikö elää veitsenterällä, jatkuvasti miettien menettämistä arvostaakseen pienimpiäkin ja arkipäivisimpinäkin pitämiään asioita kuten terveyttä ? -Kokemuksesta tiedän, että epävarmuuden tuskan kautta saatu onni on niin katkeransuloista ettei se tyydytä, pikemminkin se lisää tuskaa. On vaikeampi elää menettämisen kynnyksellä, mitä enemmän menetettävää tuntuu olevan. Mikäli kaikki on samantekevää, niin se on...no samantekevää.

Yleensä, mitä onnellisempi olen, sitä enemmän pelkään. On pelottavaa kun elämä yhtäkkiä näyttäytyy eri valossa, mitä kirkkaampi valo, sitä voimakkaampi varjo.

En silti haluaisi elää pumpulissa, jossa asiat ovat, eivät katoa, niiden arvot ovat vakioita.

Miksi ihminen tarvitsee kyseenalaistamista nähdäkseen asiat kauniimpina ?