IRC-Galleria

Ihminen on kummallinen olento. Vain saavuttelemisen arvoiset asiat tuntuvat tärkeiltä, sellaiset jotka eivät putoa syliisi kauniisti ja vaivatta ja pysy siinä kunnes toisin käsket.
Tyypillistä on, että sitä hienommalta jonkin asian tavoittaminen tuntuu, mitä vaikeampi työ sen saamiseksi on ollut. Sitä tärkeämpiä ovat yksinkertaiset asiat, joita hetki sitten piti yksinkertaisina ja seuraavana ne ovat kadonneet.

Kun ajattelee esim. traagisimpia ja kuuluisimpia rakkaustarinoiden kuvauksia, kulminoituvat tarinat menettämisen mahdollisuuden ympärille. Menettämisen mahdollisuus on pakko tiedostaa, jotta asiaa ei pitäisi itsestäänselvyytenä, silti se usein unohtuu ja itsestäänselvyys jää painavana pilvenä leijumaan arvojen ympärille.

Saisiko ainutkaan ohjaaja hienoa tarinaa ilman komplikaatioita ? Poika ja tyttö tapaavat ja elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka, kaikki on alusta asti selvää, tunteet molemminpuolisia ja riidat vähäisiä. Elokuvan traagisin loppukohtaus olisi kun jompikumpi pariskunnasta kuolisi, todennäköisesti tämän kaavan mukaan vanhalla iällä luonnollisesti.

Kumpi on hienompaa`Tasainen ystävyysrakkaus joka perustuu molemminpuoliselle kunniotukselle ja luottamukselle vai vuoristoratarakkaus, jossa toisen menettäminen leijuu todennäköisenä mahdollisuutena joka ikinen päivä, jossa saat jatkuvasti taistella saadaksesi kunnianosoitusta, intohimoa tai edes jonkinlaista osoitusta vastavuoroisten tunteiden olemassaolosta ?

Miksi sovintoseksi on niin loistavaa ? -Simppeliä, luulit menettäneesi toisen ja yhtäkkiä näetkin hänet uudessa valossa, valitettavasti usein kuitenkin vain hetken ajan. Miten tämän tunteen ja ajatuksen saisi pysymään, koskien muutakin kuin rakkauselämää? Pitäisikö elää veitsenterällä, jatkuvasti miettien menettämistä arvostaakseen pienimpiäkin ja arkipäivisimpinäkin pitämiään asioita kuten terveyttä ? -Kokemuksesta tiedän, että epävarmuuden tuskan kautta saatu onni on niin katkeransuloista ettei se tyydytä, pikemminkin se lisää tuskaa. On vaikeampi elää menettämisen kynnyksellä, mitä enemmän menetettävää tuntuu olevan. Mikäli kaikki on samantekevää, niin se on...no samantekevää.

Yleensä, mitä onnellisempi olen, sitä enemmän pelkään. On pelottavaa kun elämä yhtäkkiä näyttäytyy eri valossa, mitä kirkkaampi valo, sitä voimakkaampi varjo.

En silti haluaisi elää pumpulissa, jossa asiat ovat, eivät katoa, niiden arvot ovat vakioita.

Miksi ihminen tarvitsee kyseenalaistamista nähdäkseen asiat kauniimpina ?

Koska asiakas on aina oikeassa (kuka hiivatti tuon on keksinyt ? ) ja asiakaspalvelija vain likasanko johon kaadetaan kaikki ongelmat, onnistuu vuosien asiakaspalvelutyörupeaman jälkeen kehittämään kaikenlaisia fantasioita... "Mitä tekisin jos muukin kuin kumartaminen ja perseennuoleminen olisi sallittua"

Ensinnäkin toivoisin jokaisen joskus asiakaspalvelijalle huutaneen tajuavan tämän:

-Mies, 40 + jos vaimosi ei anna, pomosi potkii sinua päähän, palkankorotus jäi saamatta ja sinut on kasvatettu patoamaan ongelmasi, se ei ole _minun_ syyni.

-Nainen 40+, Jos miehesi viime firman pikkujouluissa löytyi himoitsemasta kymmenen vuotta nuorempaa sihteeriään ja jätti sinut ja lapset hänen vuokseen, se myöskään ei ole minun syyni.

-Nainen 30, Jos avioelämä ei ollut sitä mitä odotit, lapset tuntuvat syövän sinut elävältä, aikasi ei tunnu riittävän mihinkään, se ei edelleenkään ole minun syyni.

-TeiniQueen 14 +, Jos kuvittelet että pilvien katsominen saa sinut a) näyttämään hyvältä b) muut kunnioittamaan sinua, olet väärässä. Ensinnäkin, saat vanhempana niskasärkyjä ja toiseksi nenäkarvojesi tuijottaminen ei lisää kanssaihmisten kunnioitusta sinua kohtaan.
Murrosikäsi ei ole minun syyni.

-Potentiaalinen vankilakundi 15 +, Jos vanhempasi eivät opettaneet sinulle alhaisimpia käytöstapoja tai sitä, että tie Donald Trumpismiin ei kulje myymälävarkauksien kautta, se ei ole minun syyni, vaan vanhempiesi, itsesi... ja usean kasvatuspsykologisen tekijän...


***

Eikö viattoman asiakaspalvelijan mielen pahoittamisesta tule itselle paha olo ? Minulle ainakin tulisi. Olen työaikanani kohdannut niin uskomatonta käytöstä, että moni tuttuni on järkytyksellä kuunnellut mihin kaikkeen ihminen piittaamattomuudessaan kykenee.
Työkaverieni päälle on heitelty kolikoita ja kuitteja, itselleni haistatettu paskat mitättömistä syistä. Hävettää olla ihminen, kun tuollaisiakin on täällä joukossa :P

Romanttiset elokuvat ja ns. tyttöjen jutut ovat saaneet mut jo pitkän aikaa miettimään omaa asemaani, naisen asemaa 2000-luvulla.
Millainen on tämän ajan unelmien nainen? Mitä on tasa-arvo? Mitä on futuristinen feminismi?

Feminismi on jotenkin niin 60-lukunen sana. Se sisältää itselleni melkein vihamielisyyttä, aggressioita, patoutumia, ärtymystä omaa sukupuolta ja sen ominaisuuksia kohtaan.
Tuntuu, että tähän päivään saakka ja toisaalta vielä tänäkin päivänä feminismi on eräänlaista vastaisuutta naissukupuolta vastaan, yhtäaikaisesti sen puolesta, tai itse ajatus ei ole, toteutumiskeinot ovat olleet, tähän asti.

Miten minä näen asian ?
Feministinainen on tähän saakka saanut hyvin androgyynin leiman. On mielikuva siilitukkaisesta anarkistinaisesta, ilman rintaliivejä reisitaskuhousuissa. Laittautuvat, minihameisiin pukeutuvat tytöt ovat anarkistifeministin mielestä pettureita, kikattavia kanoja.
(Näin karrigoidusti, karrigointi on välttämätön tehokeino toisinaan ;) )

Tarvitseeko näin olla?
Millaista oman sukupuolensa puolustamista on sen kieltäminen ? Oman erilaisuutensa esiintuominen ? Ei naisen tarvitse olla mies ollakseen tasa-arvoinen, ei sukupuoleton androgyyni joka lititstää rintansa, ei meikkaa ja röyhtäilee syödessään.

Meikkaavan, kikattavan tytön ei tarvitse olla tyhmä. Ulkonäköään hyödyntävän naisen ei tarvitse olla pelkkä seksiobjekti (sillä sille miten miehet hänet näkevät emme tietenkään voi mitään ;). seksiobjektina oleminen voi toisinaan olla hyväkin asia ) . Haluan tuoda esiin uuden ajattelutavan naiseuden arvostamisessa naisellisin keinoin. Haluan naisille oikeuden pukeutua minihameeseen olematta huora, meikkaamaan ja kikattamaan olematta kana, yhdenillan juttuja etsivän naisen ei tarvitse olla epätoivoinen romantiikkahöperö vaan nainen joka haluaa nauttia seksuaalisuudestaan.

Pitäisikö tyttöjen 2000-luvullakin vain näyttää sieviltä, haaveilla unelmiensa prinssistä kiltisti tekemättä asialle mitään ? Olla miehensä ohjailtavissa ? Omata leikisti oma tahto, mutta loppupeleissä kysyä kuitenkin lopullinen mielipide mieheltään? Kestää uskottomuutta kitisemättä, nalkuttaa tekemättömistä kotitöistä, tulla haukutuksi frigidiksi kerran viikossa?

-Ei, ei ei! Kukaan ei tahdo tätä enää.

Miehet eivät ole suurin ongelma mietittäessä miten paeta stereotyyppisiä naiskuvia ja keinoja miten tappaa ne. Se on meissä naisissa itsessämme. Kun tunnemme itsemme vahvoiksi tehdessämme miehekkäitä asioita, kun tuomitsemme naisen joka käyttää seksuaalisuuttaan ja ulkonäköään hyväkseen tai yksinkertaisesti tykkää näyttää naiselta.

Itse olen tyttö, jota muut tytöt eivät halunneet koulussa lähestyä, sillä olin todennäköisesti aivoton bimbo. (aivoton bimbo joka sai kaksi stipendiä valmistuessaan), koska olin todennäköisesti itseäni täynnä oleva turhamainen jätös. Sain monesti kuulla, että "et ole yhtään sellainen miltä näytät".
Itsekin olen sortunut ajattelemaan toisista naisista näin joskus, onneksi elämä ja kokemus on sen jälkeen opettanut muuta ja olen etenkin työpaikallani tutustunut useaan, uskomattomaan, kauniiseen ja fiksuun tyttöön.

Haluan feminismille enemmän painoarvoa, ei tasa-arvon vaan oman sukupuolen ja sen erilaisuuden arvostamisessa. Antamalla feminismille androgyynin leiman häpeämme sukupuoltamme ja toimimme sitä vastaan.

En kai ole tyypillinen girly girl siinä mielessä, että romanttiset komediat ovat minusta
a) arsesta b) syvältä c) totaalisen turha tapa käyttää suuria summia rahaa.

Toisinaan kuitenkin yritän siedättää itseäni kyseisen lajityypin elokuville. Tätä tapahtuu muutaman kerran vuodessa, silloinkin yksin,( jotta voin rauhassa metelöidä ja huutaa naurettavuuksia kuten "Oh ComeoN!" "Et ole tosissasi" "Mä en kestä", yökkiä teatraalisesti ja pudota sohvalta, ei naurusta vaan järkytyksestä) ja viinipullon kera (jotta en heittäisi kaukosäätimiä seinään ja pehmenisin).

Ajattelin eilen, että tänään olen tarpeeksi väsynyt yrittämään kohdata potentiaalisen romantikkoni. Katsomiskokemus kuitenkin päätyi yökkimiseen ja valtaisaan ärsytykseen jälleen kerran.

Keille nämä elokuvat sitten on tehty ?

Useat asiakkaani ja tytöt joiden kanssa aiheesta yleisesti olen keskustellut, ovat sanoneet että haluavat katsoa näitä elokuvia koska "Ne on niiin ihanaa ja ennalta-arvattavaa hömppää jota katsellessa ei tarvitse ajatella".
-Okei, tämän mä voin ehkä ymmärtää, vaikka musta itsestäni tuntuu että aikaa on liian vähän tuhlattavaksi "taiteelle" josta ei saa mitään. Mutta se mikä eniten itseäni mietityttää on: Miten välttyä ärtymykseltä jota sokeroitujen illuusioiden katsominen itsessäni ainakin aiheuttaa?

Eniten median luomissa romanttisisssa kuvitelmissa pelottaa se, että niitä katsovat/niiden kanssa tekemisiin joutuvat ihmiset alkavat etsiä noita illuusioita arkielämästä. -Ja mehän kaikki tiedämme, että nykypäivänä romanttista on, jos joku avaa sinulle oven.

Olen törmännyt muutamaan ihmiseen, jotka tuntuvat etsivän epärealistista ja täydellistä, sokeroitua kumppania ja rakkautta sekä intohimoa, jota en valitettavasti irl usko olevan.
Syytän tästä osaksi mediaa, osaksi henkilön omaa realismintajun puutetta.

Jos ymmärtää kaiken olevan vain aikuisten satua, niin ok, mutta eikö se suututa?

Minua on pienestä pitäen ärsyttäneet satujen ja elokuvien tuomat epärealistiset haaveet, joten en todellakaan halua katsoa elokuvia, jossa mies selittää ystävälleen ikävöivänsä naista johon on vasta tutustunut. Itse seurustelin neljä vuotta ihmisen kanssa, jolle tunnuin vuosienkin jälkeen olevan vain joku henkilö kaapissa hänen elämässään, en missään nimessä osa sitä, joten minun olisi lähes mahdoton kuvitella hänen ikinä avautuneen ystävilleen minusta, saatikaan sitten vuodattamaan mitään tunteenkuvausten tapaista. -Eli siis, ärsyttää.

Se henkilökohtaisesta elämästäni.

Suhtaudun ehkä romantiikanhakuisuuteen liiankin sukupuolisidonnaisena ominaisuutena. Olen tavannut useita miehiä, jotka ovat romanttisempia kuin minä. Mutta ovatko he oikeasti romanttisia vai kuvittelivatko he minun halunneen noita kliseisiä eleitä ?
-Jos minua yhtään tunsivat, niin eivät.

Uskallan kuitenkin väittää, että naiset ovat pääasiassa näiden elokuvien kohdeyleisö.

Loppuun yksi tunnustus, Romantiikkakammoisena henkilönä, olen kuitenkin lukenut kaikki Jane Austenit ja pitänytkin niistä. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että Austen on kirjoittanut romaaninsa paetakseen aikuisten satufantasiamaailmaan pakkoavioliittojen tuomaa karua totuutta, jossa naista liehitellään, jotta säädyllinen säädytön seksi olisi mahdollista ja luvallista. Noniin, tässä teille :P I killed romance.

Tutustuttuani jonkin aikaa (itse asiassa kunnolla, elämäni ensimmäistä kertaa) elämään sinkkuna, aikuisena sinkkuna olen päätynyt ihmettelemään seuraavaa ilmiötä:
Itsensä määrittelemistä seurustelustatuksen ja kumppanin kautta.

Amerikkalaiset sarjat tursuavat pareja joissa mies on lihava, ei minkäännäköinen lötjäke, jolla on kaunis vaimo ja upea kiiltokuvamainen perhe. Ensimmäinen ajatus joka tulee mieleen on todennäköisesti, että miehen täytyy joko olla äärimmäisen hauska, fiksu tai lämmin vaimon ollessa noin upea. Useimmiten sitcomeissa asia onkin näin.
Entä tosielämässä? Voitteko kieltää ajattelevanne epäsuhtaisen parin epäviehättävämmän osapuolen mahdollisia sisäisiä ominaisuuksia tasapainottaaksenne yhtälön?

Eli siis ainakin erittäin pinnallisessa mielessä seuralainen määrittelee myös sinut.

Entä sinä itse? Annatko jonkin näin pinnallisen vaikuttaa, vaikka aiheen veisi syvemmällekin?

Oletko arvokas ja hieno ihminen, koska upea ihminen rakastaa sinua? Tai sen sijaan arvoton, mitätön surkimus, jolla ei ole ketään... ja arvoton ja mitätön juuri siksi, että sinulla ei ole sitä significant otheria juuri tällä hetkellä, vaikka sinulla olisi kaikkea muuta sen lisäksi, kenties tekijöitä jota muilla ei ole ? -Hieno ura, upeita ystäviä, ihana suku, harrastuksia, ajatuksia ja mielipiteitä.

Tulen äärimmäisen surulliseksi sinkuista jotka rypevät sinkkuuden tuomassa mitättömyydessä. "Olen yksin, jätetty, kenties petettykin. En ole mitään"
Kuka näin sanoo? Sisäinen SamuSirkka pääsi sisällä? ko, kö.

Näin asian mielestäni tulisi mennä :
Ihmiset eroavat joka ikinen päivä, joskus syy on vain suhteen toisessa osapuolessa, mutta äärimmäisen harvoin, yleensä ongelmat muodostetaan yhdessä, ne ratkaistaan tai jätetään ratkaisematta, yhdessä, ajat muuttavat ympäristöä ja ihmistä, kaikki on muuttuvaa, hektistä, rakkauskin. Mitä sinulla on nyt, ei ehkä kohta enää ole, mitä sinulla ei vielä ole, sinulla kohta saattaa olla.

Ennen kuin voit olla edes hetken toinen ospauoli toimivassa parisuhteessa, pitää arvostaa itseään itsensä vuoksi, ei sen vuoksi kuka sinua rakastaa, miten paljon rikkauksia omistat tms.
Jokaisen sinkun tulee tietää mitä haluaa, kunnioittaa itseään ja päämääriään. Vain parisuhteen vuoksi sitoutuva sinkku on surkea ilmestys.
Niin "needy" ei saa olla että kuka tahansa kelpaa "halipulaan" (voi yäk mikä sana, kiitos teille muut sinkut :P ).

Itsensä arvostaminen lähtee sinusta itsestäsi, kukaan ei voi arvostaa sinua kuten sinä, omasta puolestasi. Nostakaas siis kaikki yksinäiset päänne pystyyn ja arvostakaa sitä mitä teillä jo on, ja tehkää siitä parasta mitä pystytte. Yhteiskunta jatkaa tietyllä tasolla arvottamista sinkkustatuksen mukaan, mutta teidän ei tarvitse.


***
Lisätään vielä, että myös minä itse olen hetkellisesti kärsinyt ajatuksiini tiukasti tunkeneesta itsesäälin häivähdyksestä. Olen sievä, kohtuullisen fiksu, osaan leipoa, kokata, siivota, perata kalan, tehdä oikeaoppisen manikyyrin, pidän eläimistä ja lapsista ja tulen niiden kanssa hyvin toimeen, olen lämmin ja iloinen rakastamilleni ja kunnioittamilleni ihmisille, miksi olen siis sinkku ;). Tie valaistumiseen on ollut kivinen ja karu.- Se on sisältänyt jonkin verran kyyneliä (vaikka tahtoisin kieltää itkeväni ikinä, - mitään muuta kuin eläinten kuolemia ja pedofiliaa)
paljon vihaa, äärettömästi vakuuttelua, suunnattomasti päätöntä analysointia, lukuisia päihtyneitä hetkiä and so on... Ja vihdoin todella olen tajunnut, että olen aika hyvä versio itsestäni, kaikkine epätäydellisyyksineni ja täydellistymisiseni (*Muistaako kukaan frendien jaksoa jossa Chandler tapaa victoria's secret-malli Jillin pankin aulassa sähkökatkon aikaan, sana "täydellistyminen" esiintyy jakson suomennoksessa ;) )

kiits, C.

Selailin aamukoomassani erilaisia nettihoroskooppeja ja ruokin tylsyyden lisäksi yleisanalyyttistä sisäistä neurootikkoani ja tulin siihen tulokseen, että universumi on todella fucked up tiettyjen merkkien rakkauselämän suhteen. Haluatteko kuulla lisää? -Ei se haittaa, kerron sen kuitenkin ;)

Olen aina ihmetellyt miten luonnehoroskoopit voivat sekä itseni, että niin useiden tuttujeni kohdalta osua niin nappiin.
Itse esimerkiksi olen vaaka ja tyypillinen sellainen, lukuunottamatta sitä suurta puutetta, että mussa ei ole romantikkoa yhtään. Jos joskus on ollut se on teurastettu, nyljetty ja naulattu nahat seinään. En siis myöskään koe elämästäni välttämättä puuttuvan mitään jos joudun jakamaan sen vain itseni kanssa. Itse asiassa voin vain kuvitella potentiaalisen romantikkotaljani tossa seinällä tuijottavan mua ilkikurisesti ja hivenen halveksivasti.
"Ääliö!" se huutaisi, onneksi nyt tiedät paremmin.


Vaa'at kasvavat usean eri horoskooppiluonnehdinnan mukaan rikkinäisen perheen keskellä ja uhrautuvat sille. - Rasti ruutuun.

Vaaka kokee olevansa vastuussa huonosta lapsuudestaan ja perheestään.- Rasti ruutuun.

Vaaka uhrautuu kumppaninsa edessä välttäessään konflikteja... -Hmm en tiedä pitäisikö tätä ruksia :/

Joka tapauksessa vaakojen sanotaan olevan yltiöromantiikanhakuisia henkilöitä jotka tarvitsevat välttämättä toisen ihmisen tunteakseen itsensä kokonaiseksi.
Tätä en allekirjoita, mutta väite on oleellinen tukemaan aiempaa ihmetystäni.


Veljeni on kaksonen. Sanotaan, että kaksomies on flirttaileva, sitoutumiskyvytön, puhelahjainen koltiainen, joka ei voi koskaan rakastaa naista joka ei ole hänen alistettua äitiään vahvempi. - Onko äitini alistettu ? On. . Mutta joutuiko hän alistetuksi, koska veljeni syntyi kaksosten aikaan :D

Entä jousimies ? Myös jousimies vapaudenkaipuudessaan, seikkailunhalussaan on sitoutumiskyvytön, tai no...jos ei täysin kyvytön, niin ongelmainen ainakin tässä suhteessa ;).
Believe me, kokemusta on.

Vesimies ?- Sama ongelma.

Minun ongelmani : Mun pitäisi tuntea vetoa ja suurinta onnistumisprosenttia näiden merkkien suhteen ? Eli täydellistä suhdetta etsivä, toisaalta myös hyvin haasteellisesti sitoutuvan vaa'an pitäisi tuntea vetoa merkkeihin, joilla on kaikista eläinradan merkeistä eniten vaikeuksia luoda ihmissuhdetta. Mitä helvettiä tämä on !? ;)

Älkää siis ihmiset enää synnyttäkö vaakoja :D... tai kaksosia, jousi- tai vesimiehiä jos haluatte lapsellenne onnellisen rakkauselämän tai, että ette itse tule suhteessanne alistetuiksi (viitaten aikaisempaan "kaksosmiehen äiti on alistettu"-väitteeseen). Ilmeisesti myös vaakalapsen synnyttäminen aiheuttaa parisuhteeseen konflikteja. Olen siis todella vastuussa vanhempieni erosta ja ongelmista ;).

Eli mille kuulle kannattaisi sitten lapsensa syntymä ajoittaa jos haluat säästää häntä konflikteilta ja sydänsuruilta ? Kenties realistinen ja rationalistinen kauris tai herkkä kalat ?
Egoistinen, loistava leijona ? Narsistinen nihilistineitsyt?

Jään pyörittelemään silmiäni ja mietin miksi tämäkin piti julkistaa...

Katselin tässä pari päivää sitten jotain älytöntä jenkkiohjelmaa, jossa "isin tytöt" esittelivät suhdetta poikkeuksetta rikkaaseen isäänsä ja erilaisia tapoja, vinguttaa isin pankkikorttia.
Ohjelman tyttö oli tällä kertaa kuin joku pahis finding Nemosta (lue : näytti kalalta, rumalta kalalta) ja pää täynnä hattaraa, tai pilvihöttöä ...jotain pehmeää joka tapauksessa.
(Eiköhän näistä kommenteista jo huomaa että irl meistä tuskin ohjelman tytön kanssa tulisi bestiksiä ).

Ohjelmaa vieressä katsonut ystäväni totesi, sen lisäksi että haluaisi hakata tytön päätä seinään (ei, kukaan kaveripiiristäni ei ole kuitenkaan istunut aikaa :D ) että "tuollaiset pitäisi tunkea jonnekin saarelle yksin, ilman vaatteita, metsästämään oma ruokansa."
Tässäpä olisikin ideaa.


Jenkeistä on tunkenut tositv-formaatin muodossa aivan uskomatonta sontaa laidasta laitaan:
On rikkaita perijöitä ranchilla itkeämässä "tosielämän" kauheutta ja lapioimassa paskaa, Paris Hilton korkkareissa...lapioimassa...paskaa., on teljetty ihmisiä eristyksiin ja seurattu useita tunteja uskomattomalla mielenkiinnolla, kun joku potee darraansa, heitetty ihmisiä saarille ilman ruokaa pillittämään epäinhimillisiä oloja...

Ennen kuin pääsen itse asiaan haluan kyseenalaistaa yhden asian.
Mitä ihmettä tuo joka hemmetin realitysarjaan kuuluva pillittäminen on ? Joka ikisessä sarjassa, jossain vaiheessa joku vuodattaa kyyneliä, useimmiten aivan käsittämättömiltä tuntuvista syistä.
Jos lähdet jollekin etelä-Indonesian saarelle sarjaan jonka nimi on "selviytyjät" niin luxushotelliako kilpailijat odottivat ?
Aivan uskomattomia ovat unelmien poikamiesten naisehdokkaat. joista jokainen kuvittelee rakastuneensa ja olevansa myös täydellisin vaihtoehto miehelle. Sitten taas itketään, kun jäätiin ilman ruusua, unelmien prinssistä tulee hirviö, sika joka teki elämänsä suurimman virheen, kun ei ottanut/nähnyt elämänsä naista, joka vielä kaiken lisäksi on nätimpi kuin yksikään muu ehdokkaista ja vielä aivan luomu ;). (Tässä vaiheessa mua pelottaa, että olen katsonut näitä liikaa... )


Sen lisäksi, että haluaisin tunkea isin rahoilla elävät tyhjäpäät joiden kontaktit tosielämään ovat aina olleet olemattomat ja jossain vaiheessa huvenneet kokonaan, saarelle ilman kuvausryhmää, voisi joukkoon liittää tuon realitysarjojen pillittäjäkaartin. ..
Itkisivätköhän nämä tyypit muuten vähemmän, jos joku tutkimus osoittaisi, että itkemisestä saa juonteita ja ryppyjä ? -Äkillinen haja-ajatus.


Mulla oli eilen asiakkaana hyvin vihainen esipissisteini, joka kimpaantui kun ei saanut tuoda koiraa liikkeeseen. Ei auttanut ja miellyttänyt neitiä, kun vetosi lainsäädäntöön joka kieltää lemmikkieläinten pidon samassa tilassa myytävien elintarvikkeiden kanssa. Neiti poistui niskoja nakellen ja huusi "On tämäkin loistavaa asiakaspalvelua!" . Myöhemmin mun hihitellessäni tyttö heitti rahansa tiskille suurieleisesti ja huvitti suuresti iltaani.

Myös tämä esiteini voisi liittyä saarelle, mikäli pari vuotta vanhettuaan on kuin tyyppi jolla on pumpulipuikot tungettuna sieraimiin, ohimolohkoihin asti.
Suomeksi : sitruunaperse.

Toisaalta, ilman näitä ihmisiä, mulla ei olisi lainkaan näin hauskaa :D

Kuitenkin. Onhan yritystä pitää hauskaa tyhjäpäiden kustannuksella ollut jo useita tositv:n lyhyessä elinkaaressa, mutta ne ovat olleet liian pliisuja mun makuuni.

Saan sairasta tyydytystä, kun kuvittelen edellisenkin ohjelman kala-aivon muiden kala-aivojen kanssa juoksemassa pakoon hornyja alkuasukkaita silikonit heiluen. Hmmm...epäilen että joku aikuisviihdeohjaaja on jo joskus varastanut ideani :S

Oikeasti toivoisi vain kanssaihmistensä tajuavan jotain. Sen sijaan täytyy vain hyväksyä se tosiasia, ettei mikään, ei mikään tv-formaatti tai kansankiihottaja, superpuhuja, megaterapeutti saa taottua tosiasioita tietynlaisten ihmisten ajatusmaailmaan.
Tyhmissä pahinta on se, että he eivät itse tajua olevansa tyhmiä, ei vaikka kertoisit sen heille, ovat he liian tyhmiä ymmärtämään sitä. Vasta-argumentiksi saisit todennäköisesti : Ite oot!

Ehkä siis jätän ohjelmaideani lähettämättä tuottajille. Voisi vielä käydä niin, että joutuisin itse sille saarelle... Nimim. lainannut isiltä tässä kuussa 1000 euroa (plus, että mut naurettiin ulos armeijan tutustumiskierrokseltakin... öh... :D )

Unohtakaa mitä sanoin ;)

Joskus nuorempana luulin, että en ikinä joutuisi törmätä kliseisiin epätoivoisista sinkuista... (noh itse asiassa luulin monia asioita jotka ovat myöhemmin osoittautuneet suoranaiseksi potaskaksi, mutta jätetään ne toisiin kertoihin...) Nyt, näen niitä kaikkialla, kävelevät vastaan matkalla töihin ja mun omatkin jalkani kannattelevat sellaista, en pääse pakoon.

Sinkkuilmiöitä joista vuodattaa on useita, mutta keskityn tällä kertaa vain pohtimaan syitä miksi nykyisin sanonnan "olla munaa" voisi vaihtaa johonkin feminiisempään ilmaisuun tarkoittaen sisukkuutta.
Munia olen nähnyt paljon, vapaan kanalan munia, keltaisia pääsiäismunia, mätä muna joka toiveikkaasti ja optimistisesti rikotaan lähes valmiiseen pyttipannuun pilaamaan se... On ollut keltaisia munia, pinkkejä, pitkiä, pätkiä, hyviä, huonoja, kieroja, soiroja... -Teinkö pointtini selväksi? Munia siis riittää. Sen sijaan miehiä joilla olisi sanonnan tarkoittamaa munaa, niitä en ole nähnyt aikoihin...En itse asiassa koskaan. Nyt alkaa jo pelottaa.

22-vuotta on pelottava ikä. Se on sinkkuikä. Teini-iän suhteet kariutuvat, nuoret haluavat hullun vimmalla elää! ennen pariutumisen urauttavaa vaikutusta. Viinaa! Seksiä! Monta kumppania, rasti ruutuun ja perään kouluarvosana, paska pano...ei paska, loistavan kanssa mennään naimisiin...tai yritetään ainakin saada vakipaikka punkasta.
Ajatukseni harhailevat. Tiedättehän, kun teininä yritti kirjoittaa päiväkirjaan kaikki hienot, syvälliset, filosofiset ajatuksensa jotka uhkasivat räjäyttää pään? Sitten kun tartuit kynään, ne kaikki ajatukset katosivat ja paperille tarttui vain sellaisia lauseita kuin :"*ittu mua vituttaa" "Elämä on arsesta" "Vähänx se Mikko on niinq ihana". Okei, u get the point.
Ajatuksen tasolla niin monia asia on monitasoisempi, kauniimpi ja älyllisempi.
Ennen kuin alan soveltaa Wittgensteinia, mihin jäinkään? Sinkkuihin, nuoriin, oleelliseen ajankohtaan olla sinkku ?

Tuntuu, että koko ympäristöni joko pariutuu tai eroaa. Tiettyjen ikäryhmien voi taas huomata epätoivoisesti pakenevan selän takana uhkaavasti tikittävää biologista kelloa, "must find somebody" ja tästä pääsemmekin "aikuisiin" miehiin ja tämänhetkisen vitutukseni syvimpään olemukseen.

Viimeviikkojen aikana olen tavannut useita miehiä jotka ovat ilmoittaneet kaipuunsa parisuhteeseen. Kaikki nämä miehet ovat olleet 25 tai plus.
Ilmeisesti 25 on ikä jossa ensimmäinen erikssonin varhaisaikuisuuden kriisi on saatu ratkaistua ja siirrytään seuraavaan, pariutumisen vaikeuteen ja onneen. Joka tapauksessa.

Tästä seuraa siis väistämättömästi se, että nuori lisääntymislantioinen (sallikaa itseironia) nainen joutuu / pääsee (mitenvain ;) ) hetkellisesti lisääntymis/pesänrakennusajatusten kohteeksi. Juuri jätetty 22-vuotias sinkkutyttö on oiva saalis: epätoivoinen nainen joka on antanut laihimmat ja hoteimmat vuotensa juuri exälleen ja alkaa olla liian vanha poikien päiväuniin (itse asiassa hänestä on tuntunut, että hän on ollut niihin liian vanha siitä asti kun täytti 18 ) 25 plus pesänrakentajille.
Ongelmia syntyy kun 25plus pesänrakentaja on itsekin vielä murrosvaiheessa, siirtymässä kriisistä toiseen ja vaiheilee niiden välillä.
Kuvitelkaa siis skenaario jossa 22-vee citychicksi haaveilee, että josko vihdoin nyt, kun olen virallisesti täysi-ikäinen, tulisi se Prinssi Uljas punaisella Porchellaan (tänäpäivänä joku tunattu toytotakin voisi kelvata :D ) sanoisi, että Live with me happily ever after ja kiihdyttäisi renkaat vinkuen auringonlaskuun, tapaa kriisivaiheessa elävän miehen kaksviis, joka ei tiedä pannako vai eikö panna, ja kuinka montaa ja kuinka pitkiä aikoja, ottaako tuosta vakituinen ja sanoa papin aamen vai jatkaako nylkyttämistä ympäri kyliä.
jep, tyttöön saattaa sattua mikäli hän kuvittelee näkevänsä vilauksenkaan siitä Porchesta, joka todellisuudessa onkin vain isän lainalada.

Olen ikäväkseni todennut, mm. tällaisten kokemusten perusteella, että miehiltä puuttuu kyky ilmaista tunteensa ja ajatuksensa suoraan? "Oh really, what a breaktrough \o/ :D !"
-Tosiaan tuo oli selvä nakki, mutta jopa miesten tulisi kyetä sellaiseen yksinkertaiseen ajatusyhtälöön kuin Pidänkö minä tuosta tytöstä vaiko enkö, ja sitten tehdä mielipiteensä edes jollakin tapaa vastakkaisen sukupuolen ymmärrettäviksi. Mutta eieieieiei ja _ei:!
Mä olen saanut tarpeekseni, että mut jätetään "feidaamalla", eli summa summarum: Olen yksinkertaisesti liian munaton sanomaan sinulle suoraan päin naamaa, että ei kiinnosta/mulla on joku toinen/ Olemme saapuneet tiemme päähän ja tässä ne erkanevat kahdeksi eri poluksi jadijadijada. "Mua ahdistaa!" "Sinä analysoit tyttö liikaa" "Puhuisit vähemmän!". Mä kaipaan suoruutta.

Sekä minulle että lähipiirini äärettömän fiksuille ja kauniille tytöille on tehty feikkibänät feidaamalla (feikkibänät, sillä eihän ole mikään tapa jättää toista, olla kohtaamatta niitä sanoja ja todella lausua niitä ääneen sille toiselle, tai jopa puhua asiasta) ja täytyy sanoa että olen sick and tired koko fucking ilmiöstä.

Mitä sitten feidaaminen on ? Feidaaminen on sitä, kun olette kuukausienkin tai jopa vuosien seurustelun jälkeen sopineet tapaavanne suosikkikahvilassanne kuudelta, mutta poikaa ei näy missään... Ei puoli seitsemän...ei seitsemän.
Soitat pojalle, poika ei vastaa. Lähdet kotiin, soitat pojalle... Ei vastaa. Lähetät tekstiviestin jossa kysyt kauhuissasi olisiko pojalle sattunut jotain.- Jälleen ei vastausta. Tätä jatkat parhaimmillasi viikkoja, tunnet itsesi psykobitchiksi kunnes poika, hyvässä lykyssä ilmoittaa viestillä, että njää, ei tästä taijakkaa tulla mittää :D.

Ja mikäli jäi epäselväksi mikä olisi oikea tapa jättäytyä suhteesta/suhteen potentiasta jossa ei viihdy, olisi se a ) saapua kahvilaan b) istua pöytään ja sanoa asiat suoraan. Parhaassa tapauksessa sut feidannut mies ilmoittaa kuukausia sitten tehneensä elämänsä pahimman virheen... Ei, kun eiii... wait a minute. Sehän olitkin sinä joka teki sen virheen ja lopetti suhteen, jossa et kaikkien kommunikaatiokatkosten jälkeen nähnyt enää mahdollisuuksia, mies saa olla loppuun asti munaton nysvä ja kenties mahdollisuuden syyttää vielä sinua jättäjäksi.
Feidaaminen rulettaa, eikö vain.



Juttelin pari päivää sitten erään miespuolisen ystäväni kanssa joka kuuluu ryhmään 25 ja risat, tahdon parisuhteen ja lapsia joskus! Hän myönsi suoraan, että suurin osa miehistä on liian munattomia jättämään naista suoraan..
Ja mitä helvettiä kysyn minä? !

jos meininki jatkuu tällaisena täytyy tuolle sanonnalle "Siinä tyypissä on munaa!" tehdä jotain. Miehet eivät ole 2000-luvulla muniaan sitten aamusuihkun nähneetkään, sanokaa minun sanoneen.

Kiitos ja hyvää yötä :)