IRC-Galleria

Joku huutaa kirosanan, pamahtaa. Kaikki on valkoista, sitten kaikki on mykkää. Avaan silmät.
Savua. Kuski kirkuu. Yritän vetää ovea auki, mutta se ei aukea. Uudestaan. Ei vieläkään. Älä panikoi. Raahaudun etupenkkien välistä auki olevalle ovelle. Kaikki on hidastettua. Verta tippuu penkeille.
Ryömin ulos autosta, nousen seisomaan. Mikään ei tunnu miltään. Kuski kirkuu. Katson hanskoja, jotka sain tyttöystäväni vanhemmilta. Ne eivät olleet punaiset vielä minuutti sitten. Verta tippuu asfaltille. Poliisit tulevat. Tämä on unta.
Tätä ei tapahdu minulle. Tätä tapahtuu lehdissä. Vasta kortin saaneet nuoret tekevät yhden virheen ja kuolevat kaikki. Mutta ei niin oikeasti koskaan tapahdu, eihän. Tai siis, miten todennäköistä tämä muka on. Kuski kirkuu, Pelkääjä katsoo minua. Kasvojani.
"Näyttääkö pahalta?"
Pelkääjä nyökkää. Miksi vitussa sen piti nyökätä.
Poliisi tulee kysymään tietojani. Tila-auto ajaa viereeni, ikkuna rullataan auki. He katsovat verta kasvoillani ja maassa, paskaksi mennyttä autoa. Hurraavat humalaisesti. Olen liian turta reagoidakseni mitenkään. En usko tapahtunutta. He ajavat pois. Poliisi toistaa kysymyksen.
Pyörryttää. Katson autoa, sen osia raitiovaunukiskojen päällä. Alan vähitellen ymmärtää tilanteen, miten lähellä olin kuolemaa. Katson Kuskia ja Pelkääjää. Poliiseja. Jos Kuski olisi ajanut puolitoista metriä eteenpäin, minä ja Pelkääjä olisimme nyt täysin varmasti kuolleita. En ymmärrä itseäni, kun alan nauramaan. Hiihtoloma lähti pamauksella käyntiin.
Ambulanssi tulee vihdoinkin, olen enemmän elossa kuin koskaan. Kaikki tunteet kymmenkertaistuvat. Kaikki aistit toimivat kuin ensimmäistä kertaa. Öinen sörnäinen ei ole koskaan näyttänyt näin kauniilta. Puolitoista metriä, eikä tätä olisi enää.
Enkä ole vielä edes päättänyt, haluanko arkkuun vai uurnaan.