Multa osattiin kysyä ne oikeat asiat, jotenkin se, että tuntematon ihminen kysyy suoraan mitään kaunistelematta, että mitä mä ajattelen tietyistä asioista, tuntuu melko mahtavalta, koska en mä itse osaisi välttämättä edes ajatella kyseisiä asioita. Mä huomasin toivoneeni liikaa ihmiseltä, joka ei omien taustojensa ja omien luonteenpiirteidensä vuoksi olisi varmaan ikinä pystynyt täyttämään mun vaatimuksiani ja oletuksiani - mulla vain meni näinkin kauan aikaa myöntää se itselleni, että se ihminen ei muutu. Mä olen vahvempi luonne, meistä se joka ottaa itseään niskasta kiinni ja päättää että vittu nyt loppui! Se jolla on suomeksi sanottuna munaa tehdä jotain ja sanoa jotain suoraan. Mä olen henkisesti korkeammalla kehitysasteella.
Mä lueskelin vanhoja journaliin tekemiäni päiväkirjamerkintöjäni tässä jokin aika sitten ja mut valtasi niistä ahdistus. Mä en niiden pohjalta kykene yksinkertaisesti ymmärtämään kuinka mä olen ikinä edes päätynyt sen ihmisen kanssa yhteen, miten mä pystyin antamaan sille sen paskan anteeksi, unohtamaan sen ja olemaan niin naiivi, että mä luotin siihen. Jälkeenpäin ajateltuna, mä olen miettinyt että se kun se menetti mun luottamuksen todella pahasti jo ennen meidän suhteen alkua, on pysynyt mun alitajunnassa ja ei ole antanut mulle koskaan oikeaa tilaa luottaa oikeasti ja oikeasti uskoa meihin.
Mä koin paljon, ja tässä mä seison - ehkä ensi kertaa elämässäni omien jalkojeni varassa, ilman että otan tukea kenestäkään, ja se tuntuu aivan saatanan hyvältä!
"If our love was just a circus, you'd be a clown by now!"