IRC-Galleria

Vaikka vannoin
Etten koskaan palaisi
Olen tässä taas
Raavin sieluni paperiin
Nuo sanat jotka
Satuttaa voisivat enemmän
Vain pysymällä sisimmässäni

Miksi tuo kosketus
Jota en koskaan tuntenut
Korventaa minua edelleen
Mikä sai minut uskomaan
Että pystyisin välttämään
Sen minkä toiset olivat jo nähneet
Kivun, jonka olivat jo kokeneet

Vaikka vannoit
Ettet koskaan palaisi
Olet tässä taas
Raavit sieluni esille
Sanasi, hiljaiset lupauksesi
Tarkoitettu lohduttamaan
Toiveeni, tuhoajani

Minua vituttaa. Ja syynä ovat ihmiset. Miten saatanan vaikeaa voi olla kirjoittaa oikein? Tai edes helevetti vie, pyrkiä moiseen tekoon. Olisi varmasti niin suuren työn takana se, että kerrankin kirjoittaisi ymmärrettävästi, eikä jotain vitun "diip siis niiQ ja daa ja lol". Olen ehkä tulossa vanhaksi ja skeptiseksi. Mutta vikahan ei luonnollisesti ole minussa vaan muissa.
Toinen asia, joka on enemmän kuin hiukan ristiriidassa edellisen kantani kanssa, joka pistää vihaksi, on rakkaan galleriamme mahtavan nuorison käytös "seniori"käyttäjiä kohtaan. Tai ylipäätään kaikkia kohtaan, joiden pärstä ei kerro, että kengännumero ja äo ovat kutakuinkin samat. Okei, ihmiset ovat mulkkuja loppupeleissä kaikki, mutta voisi sitä nyt vähän edes yrittää jossain käyttäytyä. Samat räkäpäät huutelevat kaupungilla tyhmyyksiään ja kuvittelevat olevansa kovia. Kyllähän sen ymmärtää miten internetskin ihmeellisen maailman "valta ja mahdollisuudet" sokaisevat sellaisen, jonka kanssa älykkään mielipiteiden vaihdon voi olettaa olevan yhtä mahdollista kuin kyseisen toiminnan harjoittaminen pähkinän kanssa.
No niin, nyt on taas parempi mieli kun sai huutaa kaikille kaikista huutamatta kellekään mistään. Menen takaisin katsomaan britti- sitcomeja ja tulen taas joku päivä takaisin entistä skeptisempänä uusien valitusten kanssa. Mutta ihmiset, jos luette tämän, ajatelkaa. Vaikka se varmasti osalle teistä tuottaakin päänsärkyä niiden kahden rusinan tehdessä työt, joihin perusaivotoiminnalla varustetulla ihmisellä on miljoonia rusinoita varattuna. Onnea.

Niinpä. Havahduin ajatukseen... kolme minuuttia sitten.
Miksi ihmisillä on web-kamera ja miksi se laitetaan päälle? En tiedä. Tekeeköhän se esimerkiksi mesekeskusteluista luontevampia, kenties. Minusta tuntuu, että pohjimmiltaan kyse on kuitenkin omasta naamasta, jostain syystä se on vain kiva näyttää.
Tarkoittaako tämä sitä, että kaikki ko. värkkiä käyttävät ovat itsekeskeisiä ääliöitä? No ei. Tietenkään. Eivät kaikki sellaisen omistavat ole myöskään kauniita. Tylyä mutta totta. Ja nyt kukaan kavereistani ei vedä tästä johtopäätöksiä tai minä... mökötän.
Niin, joskus harkitsin sellaisen hankkimista, mutta sitten tajusin, että en haluaisi pitää sitä päällä. No, miksi en? Haluanko todella ihmisten näkevän, kun istun kofeiinihöyryissä puolialastomana koneella, raavin persettäni ja nauran yksikseni näyttäen paskalta? No, enpä tietenkään. Varsinkaan kun suurin osa ajasta, jonka vietän koneella, tapahtuu öisin, jolloin olen tavallistakin valloittavamman näköinen. Niin. Onhan se pirun kätevä olla olemassa, sillä voi myös vakuuttaa toisen ihmisen, että on oikeasti se, jonka kuvia näkyy galleriassa. Joopa joo, mutta tuonkin, ymmärtääkseni, voi kiertää joten sinne meni sekin teoria.
Mikä ärsyttää noissa kameroissa eniten? Se, että niillä ihmisillä, joilla itse haluaisi kameran olevan, ei koskaan ole sellaista. Joku kiva tyttönen joka asuu toisella puolella maata, kaupunkia, kaupunginosaa, planeettaa, universumia. Ja god damn, ei sillä ole semmoista. Persiistä.

Miksi kirjoitan taas tänne? Olenko huomionkipeä moukka, joka tahtoo ihmisten kommentoivan typeriä ajatuksiaan muka älykkäästi, kenties sarkastisesti, jopa olevan samaa mieltä? Kenties.
Hienoa, nyt kun tämä on poissa mielestä, voin mennä takaisin katsomaan Dylan Morania youtubesta. Ja etsiä ruokaa.

During these darkest hours
I can feel the most desperate of feelings
And yet have the most unreachable hopes
So, if I would beg of you, would you join me in eternity alone

Be still my wild and aching heart
Hide thy deepest wishes from their knowledge
But let them clearly see thy strength
Do not hide thine beauty but never hasten nor fall in despair

En miekään tiedä mitä työ ajattelette, menkää itteenne.

Joo-o.
Olipas vain melkoinen ilta tuo kyseinen. Esiinnyimme bändini Serpenthian kanssa ensi kertaa "isosti" elikäs Joensuun Hurmos Titsor- klubilla Ravintola Kellarissa Northerin lämppärinä. Voi veljet. Voin kyllä sanoa, että vaikka neljännesvuosisadan täyteentulo on enää reilun vuoden päässä, oli kuin olisi ensimmäiselle keikalle ollu menossa. Jännitti niin maan perkeleesti. Vaan sehän menikin hyvin. Yleisöä oli varmaan joku 200 ja iso osa, varmaan 80% oli menossa mukana. Kukaan, joka ei tuollaista ole kokenut, ei voi kuvitella millainen fiilis siellä lavalla oli. Vajaa 45 minuuttia meni kuin siivillä enkä muista kuin hämäriä kohtia sieltä täältä. Enkä edes ollut, vielä tuossa vaiheessa, päihtynyt kuin korkeintaan siitä tunteesta, että tämähän jumaliste toimii, ja vielä muutkin kuin myö tykätään. Kiitos kaikille, jotka olitte paikalla, teitte illasta, näin kliseisesti sanoen, ikimuistoisen.
Niin, miksi mie kirjoitan tätä? Noh, en tiedä. Mutta kirjoitinpa jotain, että buuhuu vaan teillekin.