IRC-Galleria

Tyttöystäväni haukkui minua runoilijaksi. Vöy. Paskanjauhannassa olen aina ollut kruunaamaton kuningas, joten taitaa tuo poeetikonkin titteli sopia minulle vallan mainiosti. Kas tässä pari kirjoittamaani päätöntä tekstiä keskiviikon jutustelusta messengerin puolelta. Sinä luet.

"Näin tänään banaaninkuoren, se ei hengittänyt enää. Isäntänä ollut pehmeä mutta hyvin ylpeä banaani oli jättänyt hänet lojumaan kuin mummo rintsikkansa vanhainkodissa. Hänen sielunsa silmin, jos hän kykenisi sanomaan ajatuksensa, hän sanoisi meille: "Älä astu päälleni tai lennät persiillesi!" Hän tietää yksinäisyyden, hän tietää millaista on olla pelkkä kuori."

Ok, tuo ei ollut vielä mitenkään runollista/syvällistä/taiteellista/mitään, mutta viimeistään tässä kohtaa katosin aavikkoon etsimään itseäni ja jälleen kerran vihreän sieluni kautta puhumaan muka-syvällisiä.

"Lauseeni ovat arpien peitossa, kukaan ei tahdo katsoa mutta kuitenkin salaa kurkkivat ja hiljaa kuiskivat itsekseen omiaan, kuinka ruma lause onkaan. On olemassa vain henkilökohtaisia maailmanloppuja, sanoille ei ole olemassa ryppyvoidetta."

Ja jos tuo ei ollut tarpeeksi irrationaalista, niin tässä kohtaa menin way too deepiksi.

"Nuori mies on aina tavoitellut parempaa tapaa tehdä asioita, aina halunnut päästä eteenpäin, ilman että on täytynyt mennä ajassa taaksepäin. Se on mahdotonta, muunkin kuin aika-avaruusvääristymän takia. Ehkäpä aika ei olekaan vääristynyt, vaan nuori mies on vääristynyt, ja kun menneisyydestään ymmärtää hämmentäviä piirteitä, katoaa kosmokseen ja muuttuu osaksi aika-avaruutta."

Niin totta tosiaan, näillä jutuilla en todellakaan yritä sanoa yhtään mitään, minulla ei ole mitään opetettavaa muille ihmisille. Nämä lauseet vain syntyivät itsestään, ilman sen suurempia mietiskelyjä. Ajatelkaas muuten... Mielestäni on kaksi parasta tilaa kirjoittaa juttuja/sanoituksia etc.: Silloin, kun on masentunut (huom, paras runollisuus kirjoitettu syvässä masennuksessa) ja silloin, kun sanat tulevat ihan lennosta. Liika miettiminen ja viimeistely kadottaa sanoman ja sanoituksen spontaanisuuden. On helpompaa samaistua improvisoituun tekstiin kuin kaksi tuntia mietittyyn stooriin.

Hetkonen.. Joo taas menee deepiksi, eiköhän panna nuotit nippuun tältä erää. Simppa kiittää ja kuittaa.