IRC-Galleria

Se on harmillista, että harvemmin luottamus kestää pettämistä.
Pitkään rakennettu luottamus kaatuu helposti siihen, että kerran tekee väärin... Kun taas luottamusta saa kasata kauan, pitkään hartaasti ja voimalla.

En nyt ehkä puhu itsestäni, mutta mietin huvikseni, mitä se vaatii ihmiseltä, että tämän sielusta tulee niin pikimusta, ettei se läpäise enää hyvyyden valoa, niin tumma ja vaurioitunut, että ainoa hyvä tunne, minkä tämmöisen sielun omistava ihminen kokee, on toisen hyväksikäyttämisen aikaansaama mielihyvä, toisen vahingoittaminen ja luottamussiteiden katkaiseminen.
Kenellekkään ei pitäisi tulla hyvää oloa siitä, että toiseen sattuu, mutta omaksi ikäväkseni kuulun itsekin tähän kastiin...
Mutta syytän siitä kaksin sormin masennusta, tuota ah-niin-ihanaa sairautta, jota vielä tähänkään päivään mennessä ei kukaan miellä sairaudeksi.
Kokeilkaapa itse ajankuluksi...

En tiedä olenko löytänyt vanhan ystävän uudelleen, vai haikailematta käyttääkö tämä minun hyvyyttäni hyväkseen saadakseen itselleen paremman olon, huolimatta minun voinnista.
Puhelimeni soi myöhään yöllä, olen jo nukkumassa ja kuulen tämän itkevän... Rauhoittelen tätä ja mietin miten voin auttaa ja ehdotan tälle luokseni tulemista, josko vaikka jollekkin jutteleminen auttaisi. Seuraavana päivänä silti kuulen, että olisikin toinen, jolle olisi voinut soittaa yöllä.
Pidempiaikaisempi kaveri, ystävä. Miksi minun puhelimeni silti soi aiemmin?

Sisälleni herää pelko, tunne, jota en ole kokenut aikaisemmin. Ainakaan tässä yhteydessä.
Mitä luultavimmin pelkoni on aiheeton, mutta en siltikään voi muuta, kun tarkertua Mikaan kiinni halauksen yhteydessä, toivoa pelkoni aiheettomuutta lujemmin kuin koskaan ennen.
Silti syvällä sisimmässäni en kykene unohtamaan sitä, mikä minut viimeksi tuhosi.
Huomaan anovani, ettei minua jätettäisi yksin.
Minulla kun ei ole ketään, kelle soittaa useaan kertaan yöllä kun voin huonosti.
Minulla ei ole ketään, kuka tarjoaisi paikkaa, missä nukahtaa ja nukkua pääni selväksi.
Minun asioitani kun kukaan ei ota tosissaan...
Mikan lisäksi minulla ei ole ketään muuta.

Yksi asia on varmaa...
Pitkän työviikon jälkeen ei pitäisi antaa minun valvoa näin myöhään...
Tämäkin teksti on taas sieltä itsestään, enkä luultavimmin saa yhtään vastausta mihinkään tämän tekstin avulla. Jään vain vaitonaisesti tuijottamaan syvää pimeyttä.
Pimeyttä, joka vaanii kulman takana saadakseen minut kiedottua taas turtaan oloon, lopen kyllästymiseen ja siihen tilaan, kun tuntuu ettei mikään ole mitään...

~Darkie, with love & care