IRC-Galleria

Kello on 10:26 tietokoneeni mukaan. Olen ollut siis noin tunnin ja kuusi minuuttia kotona. 24 tuntia sitä ennen, 25 tuntia, ~25 minuuttia sitten lähdin kävelemään Hämeenlinnan rautatieasemalle, jonne Mari tuli jälkeeni pyörällä, ja lähdimme matkaan kohti Jyväskylää ja Sataman yötä. Heräsin eilen 7:30, enkä ole nukkunut sen jälkeen kuin suunnilleen 1,5 tuntia - on siis kyseenalaista, onko tämä nyt minun kannaltani lauantai vai sunnuntai. Enkä nytkään nuku vaan kirjoitan tätä. Virkisti kummasti kun kävelin rautatieasemalta viisi kilometriä kotiin.

Marin taitavan verkostoitumisen ansiosta saimme kyydin Heidiltä (kiitos!) Tampereelta Jyväsykylään, näin säästäen suunnattomasti matkalipuissa ("Opiskelijakortilla pääsee puolella hinnalla, silti tulee halvemmaksi mennä autolla") ja saaden huomattavasti joustavamman kuljetuspalvelun. Festivaalialueella oli tarjolla ruokaa. Paljon ruokaa. Söimme Marin kanssa kevätkääryleitä, kanawokkia ja friteeratun banaanin, erityisesti banaani oli todella hyvää. Terveellisiä, hedelmät.

Seuralaiseni halusivat jostain mielivaltaisesta syystä mennä esiintymisalueen porteille odottamaan alueen avautumista. Ei olisi ollut mitään tarvetta toimia näin, seuraavat jonottajat, jotka eivät tulleet osaksi meidän joukkoamme, saapuivat paikalle kaksi tuntia jälkeemme. Ja heilläkään ei ollut vaikutusta eturivipaikkoihin, niitä oli tarjolla paljon enemmän kuin innokkaita, jotka tahtoivat viettää koko aikansa lavan edustan teräsaitaan nojaillen. Etenkin kun jonotuspaikan vieressä oli karaokebaari, josta kuuluvuus jonoomme oli mitä loistavin, meidän murheeksemme. Siellä oli ihan siedettäviäkin hoilaajia, mutta sitten oli jotain aivan muuta. Lievestuoreen Liisahan se oli, kukapa olisi arvannut hänen laulustaan? Olkoonkin näin, jonossa nökötimme puoli kahdesta puoli seitsemään. Vaiherikkaudesta ei voida puhua. Minä ja Mari kävimme välillä kaakaolla, ihailimme benji-hyppääjiä.

Porttien piti aueta kuudelta, mutta venyi puoli tuntia. Ei väliä, odotus jatkui, nyt vain lavan edessä. Ja meitä ei ollut montaa siinä, ei kahtakymmentä, ei vielä ensimmäisen bändin, Boys of the Bandin aloittaessa puoli yhdeksältä. Kaljateltta oli suositumpi paikka katsella tapahtumaa. Tavallaan oli hauskaa olla vähäisessä väkijoukossa, vaikka soittajia kävi sääliksi, meistä vähistäkin lähti varsin vähän irti. Minä koitin hytkyä ja huutaa, Mari vain kielsi huutamisen kun edessäni seisoi. Sellaista punkheavyrockia soittivat, eittämättä niinkin ettei niissä kappaleissa suuria visioita ollut, vaan minusta sieltä kyllä jotkin erottuivatkin edukseen. Seuralaiseni eivät olleet samaa mieltä, heistä biisien vaihtoja ei saattanut ihminen huomata.

Taas pätkän verran odotusta, ja Hausmylly aloitti. He olivat hauska, ja nyt sitä yleisöäkin oli lavan edessä kunnioitettava määrä, tosin keski-ikäiset ja humaltuneet ihmiset alkoivat painavammin painaa päälle ikävästi, laulaen mukana. Selvästikin Hausmylly-fanien ensimmäistä sukupolvea.

Hausmyllyn jälkeen vajaa tunti odotusta, ja illan pääesiintyjä ja paikallaolomme syy The Rasmus aloitti. Kaiuttimien edessä oleminen ilman kuulonsuojausta ei tuntunut hyvältä, ei minusta kyllä ollut musiikillekaan eduksi, vaan ei siinä kellään tainnut tulppia olla. Minä toimin lähinnä Marin hovikuvaajana. Kun tuossa kuvia siirtelin koneelle, vaikutti aivan pätevältä satsilta keikkakuvia. Vaan, jossain vaiheessa täytyi kamera tyrkätä Marille ja sanoa että lähden etäämmäs, ei nyt ollut ihan tapaus jonka vuoksi tahtoisin korvieni kärsivän (no joskushan se kuulo on käytettävä, vai kuinka?). Yleisöstä nostettu Aleksi pääsi laulamaan Rakkauslaulua, se oli suloista. Hyvä Aleksi!

Esitys päättyi, livuimme pois esiintymisalueelta. Ruokakojut eivät olleet hävinneet minnekään, kello oli puoli kahden tienoolla, minä himoitsin lisää kevätkääryleitä. Matkatoverini tahtoivat mennä kyttäämään bändin lähtöä, joten kiersimme alueen toiselle puolelle, jota pitkin merkeistä päätellen bändien siirtymiset tapahtuivat. Emme olleet ainoita, siellä oli myös hippaisen hiprakkaisen nuoren neitosen johtama tyttökolmikko, joka teki reiän backstage-aluetta kiertävän teräsaidan muovipeitteeseen nähdäkseen bändin, ja kun tulosta ei tullut, alkoivat punkea portin raosta sisään. Tuli sieltä joku bändiläinen, saivat kuvan, ajettiin ulos. Sitten sieltä ilmeisesti bändi lähtikin mustalla autolla, tai näin meille ainakin väitettiin. Keikkabussi ei lähtenyt vielä, vaikka näyttikin lähtöä tekevän. No, olivat pojat siellä tai menneet, me lähdimme kohti autoa. Minä sain kolme kevätkäärylettä, kevätkääryleet olivat ainoat mitä kojun pitäjät eivät olleet ennättäneet kerätä pois. No, yhden söi Mari, kuitenkin. Kevätkääryleet ovat hyvää.

Saavuimme autolle, lähdimme liikkeelle. Kuski ei vaikuttanut kaatoväsyneeltä. Rauhaisaa oli ajella valtatietä kohti Tamperetta. Nukuin tuolla välillä noin tunnin. Meidät jätettiin Tampereen rautatieasemalle, kiitimme kuljettajaa, ja olimme Marin kanssa kahden aamuöisellä Tampereella, kello oli noin puoli viisi.

Värisimme, vaikkei oikeastaan kylmä ollutkaan. Rautatieasema aukeni vasta viideltä, mutta sen eteiskäytävään (vai miksi sitä sanotaan, onko sekin asematunneli se siellä keskustapäin oikealla oleva käytävä?) pääsimme. Ovien auettua ostimme liput, ja lähdimme katsomaan josko jostain ruokaa saisimme. Tehtävä osoittautui mahdottomaksi: Tampere oli hyvin hiljaa, ja kaikki pizzeriat ja muut olivat menneet juuri viideltä kiinni. Niin iso kaupunki, eikä siinä meidän tutkimalla alueella ollut yhtäkään luukkua auki 24 h? Kummallista menoa. No, paluu asemalle, Mari nukkui pää sylissäni, minä jumitin koittaen pitää vahtia.

Junamme lähti puoli kahdeksan, matka oli melkoista nuokkumista ja nukkumista. Hämeenlinnassa Mari lähti pyörällä kämpille, minä kävellen. Tuolla pikkuisella on tänään töitä, minä sentään saan jäädä koisimaan. Kiitos ja kuittaus, mukavaa oli, onneksi nyt ei hetkeen tarvitse mennä Ämyä kummempaan tapahtumaan.