IRC-Galleria

Kun parisuhde alkaa rasittaa, alkaa sitä hiljalleen miettiä, että oliko suhteessa mitään järkeä alkuunkaan. Miksi ylipäänsä ihastui, saatika rakastui, toiseen ?
Sitä alkaa miettimään, mitä on luvattu puolin ja toisin. Yleensä ainakin muistetaan helvetin hyvin, mitä se toinen on luvannut. Eron edellä sitä jotenkin aina tahtoo puhdistaa ainakin oman maineensa, vaikka se onkin naurettavan turhaa.
Mikä sitten johtaa eroihin? Jos nyt unohdetaan kliseiset pettämiset, erilleen kasvamiset ja vika-ei-ole-sinussa-vaan-minussa-ilmiöt... Onko olemassa 6. aisti, joka tieten tehtoen ajaa parin edelleen ja alkaa näyttää toisesta vain ne huonot puolet? Vai johtuuko toisen huonouden näkeminen siitä, että parisude on saanut oman egon kasvamaan niin suureksi, että loppujen lopuksi tuntee olevansa parempi kuin muut ja varsinkin parempi, kuin oma kumppani?
Mistä voisi aavistaa, että pahin on tapahtumassa, jos mitään varsinaista syytä eroamiseen ei ole?
Alamme nähdä kumppanin huonossa valossa. Lähikaupan kassa-pojalla onkin yht' äkkiä maailman säihkyvimmät silmät ja suloisin hymy. Kun nukahdamme ajattelemme viimeiseksi vanhaa ihastusta ja nukahdamme lempeä hymy kasvoilla.. Merkkejä on kai lukemattomia..
Ja kuitenkin viellä ajattelemme, että kaikki järjestyy...

Suurta huijausta kaikki?