IRC-Galleria

Tasaista fiilistelyä vaan.Pitäis syödä, mut ei oo nälkä...kai sitä jotain on pakko natustaa, sillä ruoka ei ole maistunut...
Katson itseäni usein pitkään arvostellen.Kun en näe, tunnen käsilläni epäkohdat, jotka silmä haluaisi poistaa.Itsekritiikki on kovaa, mutta en ota sitä vastaan.Koitan haukkua olemustani vähemmän ja suoristan ryhtini ja virnistän peilille.Lopulta jään tuijottamaan itseäni silmiin epäuskoisena siitä, mitä peli kertoo.Se vaan on, en osaa suhtautua siihen, mitä näen.Se on työväline, keino ilmaista itseään, se olen Minä.Luulisin...
Itsensä kanssa sinuiksi tuleminen on aina haastavaa ja jos joku kysyy, olenko mä itseni kanssa ok en voi vastata ku, et "joo, olen mä..."Siltikin jään pohtimaan sitä kerta toisensa jälkeen.Olenko oikeasti ok?
Kaikenmoiset syömishäiriöt ja alipainoisuus ovat olleet pinnalla, nyt ne tuntuvat jääneen liikalihavuuden jalkoihin.Nyt saarnataan, kuinka ihmiset ovat liiaan lihavia, kun taas muutama vuosi sitten puhuttiin anoreksiasta, bulimiasta (jne.).Huomaan oravanpyörän syntyneen.Mistäköhän parin vuoden päästä keskustellaan jälleen?Nii-in, lapset ja nuoret, miksei vanhemmatkin, alkavat näyttää heroiini-huorilta.
Yhteiskunta heittelee ihmisiä ihanteesta toiseen, eikä kukaan enää pysy perässä.Pian kaikki ovat sairaita, kukaan ei tiedä, millainen pitäisi olla.Aina esitetään vain ääripäitä.Ihmiset pelotellaan syömään enemmän tai juoksemaan hulluna ympäri paikallista pururataa, milloin mitäkin.
En vain ymmärrä.Vedän vatsan sisään, mutta pullistan posket ja sitten toisin päin.Repeän nauruun.Joo, mä olen ok.Minä olen.

Kovasti koitan kadota, niin ettei kukaan huomaisi mitään.
Päässä soi häiritsevästi Harhakuvitelman Erään ihmisen tarina.Ihan niin angsti fiilis ei ole, mutta siinä biisissä on tähän olotilaan sopivia kuvauksia.
Ymmärsin etten voi olettaa ihmisten ymmärtävän, en edes sen ainoan.
Nyt korvissa soi Harhakuvitelman Unohdus satuttaa ja joo, satuttaahan se, mutta siihen tottuu kyllä jossakin kohtaa, itseltäni menevät jo ne hetket ohi, kun huomaa jonkun unohtaneen.Sen tajuaa sitten vasta myöhemmin eikä silloin enää auta muu kuin kohauttaa olkapäitä ja todeta: No hard feelings babe.
Väsyttää...Uni tuli vasta sitten kun enää ei voinut muuta ja voimat antoi periksi.Ihan hyvä kuitenkin, että tuli edes vähän nukuttua, ni voi taas ajatella asioita ja sitten hetkisen päästä ehkä jopa toteuttaa ne ajatukset.Mullahan ei ole mitään hävittävää.Ehkä.
Biisiki vaihtui Apulannan Odotukseen, joka on yksi kauneimmista biiseistä.Kannattaa kuunnella odotuksen sanoja, kertosäe on ainakin mahtava!
Ihmisten tuntuu olevan vaikea irroittaa.Ne tuntuu olevan jotenkin vankeina vapaudessaan.He haluavat pitää unelman yllä vapaudesta, mutta eivät huomaa, että ovat jääneet siihen unelmaan kiinni.Ehkä heidän pitäisi uskaltaa päästää irti ja koittaa aivan jotain muuta, sillä ehkä sieltä löytyy se mitä he ovat aina etsineet.
Taas uusi biisi: Apulannan Viivakoodit.Taas yksi hieno biisi, joka herättää mussa tiettyjä fiiliksiä."minä annan kaiken ja enemmän.."Kuulostaa jotenki tutulta toiminnalta.Olen "all in" tyyppi, uhkapeluri, joka on myös nähnyt, mitä tappioputki ja velkaantuminen tuo tullessaa.Tulee häpeä.

Nyt ei iha taas nappaa tää olotila.
Joskus mä mietin, et mikä on vialla?
Miksi kaikki toistaa aina samaa kaavaa?

Annikalla on nyt päällä sellanen pyörin-ympäri-kämppää-efekti ja tekis mieli vaan singota sinne tänne aivan pölönä.
Vois vaikka lenkille lähtee tai jotai.Kunha vaan sais tän energian purettuu jotenkin!

Kai sitä taas pitäs lähtee...Pitäis kerkee taas näkee ihmisii, mut huonolta näyttää.Kattellaa:)

Ajettii sin ojaa iha lahjakkaasti äidin kans tallilta tultaessa, mut kaikki on ok.Oli iha pirun kylmä ja sit ku oli vielä iha märkä, ni vilu tuli nopeesti.
Tuli sit seki koettua ja mä vaan naureskelin, ku kadetti oli ojas, mut ois voinu tietty pahastikki sattuu...
Ajelkaa ihmiset varovasti!

Kotona olen ja musa soi täyttä enkä voi olla liikkumatta sen mukana.Sellainen olo, et tekis mieli haastaa joku mukaan ja taistella tanssien, kumpi määrää tahdin, kumpi ottaa vallan.
Biisi loppuu, tekee mieli käpertyä jonkun syliin ja hengähtää.
Rihannan umbrella on jotenkin alkanut koskettaa mua uudella tavalla.Kertsi saa aikaan kumman tunnekuohun.Haluaisi mennä ulos sateeseen, huutaa rakastavansa ja tanssia niin kauan kunnes aurinko jälleen tulisi ja kuivattaisi, sitten taas mennä rauhoittumaan jonkun syliin ja katsoa pilvetöntä taivasta, hymyillä, laulaa sydämensä kyllyydestä, nauraa ja katsoa hiljaa silmiin.
Fiilikset vie taas mua sinne tänne, on hyvä olla, mutta haluaisin ankkuroida nää fiilikset toiseen ihmiseen enkä fiilistellä yksin.Mulla ois kyl yks mahdollinen idea...

Yksin himas ja hiljaisuus kuulostaa mahtavalta!Ihanempi ois kuulla jonkun sanovan "ei hätää, kyl kaikki taas järjestyy"...
Pienen pienikin asia saattaa pilata koko päivän.Nyt pitää vaan miettiä kaikkia ilosia juttuja ja on ainaki pari asiaa, mitkä saa mut hymyilemään 24/7:)

Linja-autoaseman edessä, puisella penkillä, istuu nuori nainen.Vielä ei taida olla väärin jos häntä kutsuu tytöksi.Tytöllä on kauniit kasvot, joissa on enkelin piirteet.Kun häntä katsoo tarkemmin voi silmäkulmista nähdä kuluneet päivät, eletyt elämät.Nuori nainen on nähnyt enemmän kuin olisi ollut tarvis, hän oli elänyt säästämättä itseään, mutta oli osannut vaatia myös muilta.Hänen hennoissa luisissa sormissaan vapisee palava savuke.Hänellä on kuin lapsen kädet, pinet ja hauraat, pehmeän näkökiset, niin että niistä tekisi mieli ottaa kiinni.Tyttö naurahtaa, kun pieni poika juosten ryntää linnun kimppuun ja lintu lentää pois.Poika jää hämmentyneenä katsomaan linnun perään.Aivan kuin lintukin, oli tyttökin ennen lentänyt pois, paennut kiinni ottajaa, mutta nyt hän istui vain paikallaa, kuin olisi juurtunut katse tiukasti edessä, jossa keski-ikäinen mies hoiperteli vailla määränpäätä.Niinkuin mieskin, oli tyttöki hoiperrellut ees ja taas vailla paikkaa, minne mennä.Mies rysähtää kauemmas penkille ja tyttö miltei hätkähtää, katsoo alas ja pudistaa hiljaa päätään."Sillä on ongelma", tyttö ajattelee ja hänen tekisi mieli auttaa, mutta jää istumaan alas.Ei, tänään hän ei auta sitä miestä.Tytöllä on tunne, joka kertoo, että muualla häntä tarvitaan enemmän.Tyttö nousee ylös ja värähtää, hänen on tullut kylmä.Kerran vielä hän luo ympärilleen rauhallisen katseen ja tutkii ympäristönsä, sitten hän ottaa ensimmäisen askelen kohti uutta paikkaa, lähtee pois, mutta tällä kertaa hän ei pakene, ei hoipertele vailla määränpäätä.Nyt hän tietää, minne on menossa.