IRC-Galleria

Tuli mieleen taas tänään, katellessani noita Suomen-lentoja. Muistan ajan - oliko se peräti vain reilu vuosi sitten?? - kun en ollut koskaan mennyt yksin lentokoneella. Hui!! Piti sitten uskaltaa mennä. Puoliksi kauhulla ja puoliksi Suurella Jännityksellä lähdin matkaan Oulun kypyiseltä asemalta Tukholman kautta Amsterdamiin. Hämmästys, näinkö helppoa se olikin? Amsterdamin kenttää ei jaksanut katsella silloin, tuli vain suoraan koulukaupunkiin restailemaan ennen kokeita. Takaisinmennessä oli sitten sellainen juttu, että oli ihan tolkuttoman väsynyt ja kipeä ja lento lähti joskus illalla.
No joka tapauksessa. Suuret kentät kiehtoo jotenkin, niissä on muka sellainen ikuinen elämä ja hyörintä. Ja ajatuksena vinkeä tämä lentokenttäverkosto - maailman kiertäminen on mahdollista käymättä käytännössä kertaakaan ulkona. Aika hullua, vai mitä?
Montakohan kertaa olen joko laukannut kauhealla paniikilla, tai laahustanut aikaakuluttaen samaisen Schipholin läpi. Nyt siinä ei ole mitään muuta hohtoa enää, kuin kotiinmeno. Ihan järjettömän kokoinen kenttä se kai on, tosin ei ehkä Pariisiin verrattuna - mene ja tiedä, en muista Pariisin kentästä tarpeeksi. Siinä oli vielä syksyyn asti hohtoa. Jännitys, mistä lähtee oikea lento, löydänkö, kaikki myymälät, kansainväliset lennot, hii! Mutta arvaa, kerrankos siellä viettää yönsä koittaen nukkua ilmanvaihtokanavan hyisen vedon alla, katsellen kun remonttimiehet maalaavat lamppupylväitä ja poimivat karanneita heliumpalloja katosta :) Siinä vaiheessa siitä katoaa kaikki uutuudenviehätys ja suuren tuntemattoman jännitys. Suhde siihen muuttuu ehkä jopa tuttavalliseksi ja perverssin kotoisaksi.
Seuraavan kerran, kun taas kuljen Schipholin läpi portille B11 tai C12 tai mitä milloinkin, voi ehkä muistella kaiholla niitä aikoja, kun vielä oli sitä Suuren Maailman tuntua. Onhan se vähän kyyninen ajatus, ettei mikään loppujen lopuksi tunnu enää miltään...
Kyllä se iso lentokenttä aina tuntuu joltain. Edes pienesti. Promise. En halua kasvaa aikuiseksi!

Elsje