IRC-Galleria

Melkein tekisi mieli vinetä siitä, että tehdäänkö pikkuasioita siksi koska halutaan olla ja edustaa niiden pikkuasioiden kautta jotain muuta, vai tulevatko ne pikkuasiat ihan luonnostaan.

En jaksa, väsyttää liikaa. Sitäpaitsi kaikki oleellinen tiivistyi jo.

Eilen koin erikoisen todellisuudestairtautumiskokemuksen. Menin junalla Rotterdamiin, junassa oli hytintyyppisiä istumapaikkoja, kuusi penkkiä samassa kabinetissa. Minun lisäkseni toisella puolella istui lehteä lukeva hujoppi, toiselle puolella nukkuva nainen, vastapäätä oven vieressä japanilainen työherra läppäri sylissä, kassi penkillä ja kokoonkäärittävä fiets lattialla. Itsekin luin kirjaa, suomeksi. Tämä ei mitenkään auttavasti muuttanut sitä kummallista oloa, että ei todellisesti ollut siinä tilanteessa. Kaikki nuo neljä ihmistä fyysisesti lähellä, kuitenkin kauempana toisistaan kuin kaksi ystävää jotka asuvat meren eri puolilla.
En osaa sanoa oliko kokemus ahdistava vaiko vain tyhjentävä. Hämmentävä se ainakin oli. Mikä muu "eläinlaji", kohdatessaan muita näin lähietäisyydeltä - ja siihen jäädessään vajaaksi tunniksi - ei yksinkertaisesti kiinnitä mitään huomiota kanssaolijoihinsa? Nyt ei kyseessä ole yltiösosiaalisuuden ylistys, ei suinkaan, kannatan omaan rauhaan jättämistä jos kukainenkin sitä haluaa. Tuntui vain niin hullulta, neljä elämää suljettuna samaan tilaan, toisiaan koskettamatta.
Niin se kai menee.

E

Miksi oman elämän helpoksi tekeminen on niin vaikeaa, ja vaikeaksi tekeminen niin helppoa??

e

(Pakollinen aloitus: kuka söi tammikuun??)

Poimin tänään ensimmäiset kukat. Todennäköisesti istutettuja krookuksia, koskapa olivat siinä niin jotakuinkin täydellisessä kaistaleessa nurmipätkällä, mutta ei se ole oleellista. Nupulla olevia valkoisia kauniita krookuksia. Puhaltelin niihin ja haistelin aika mukavaa raikasta kukkien tuoksia, se jos mikä oli oikeasti aika keväinen hetki. Kukat muuten aukesivat jonkun ajan kuluttua poimimisesta, olivatpahan kauniita <3
Samalla reissulla - tai itseasiassa edellinen juuri jälkimmäisen jälkeen - kävin katsomassa paikallisen jäähallin. Tuli ihmeellisen kotoisa olo! Jollakin lailla kaikki jäähallit, ainakin jään tasossa, ovat kuitenkin hyvin pitkälti samanlaisia kiertävine mainoksineen, jääkentän mallin ja kaiken suhteen. Pitäisi mennä luistelemaan sinne, ja todennäköisesti tämä aie on vihdoinkin lähempänä toteutumista, kun on luistimet täällä ja ihan selkeät aikataulut, VIHDOINKIN, milloin sinne jäähalliin voi yleisövuoroille mennä.

Näistä asioista tuli aika hyvä mieli. Ja itse asiassa tuli siitä vielä parempi mieli kun huomasi, että tällaiset pikkuasiat voivat tuottaa edes hetken aitoa onnellisuutta, vaikka suuret asiat ovatkin aika myrskyssä.

E

Elämä etenee ja parempi niin. Paitsi ei kaikilla, mikä on tietysti surullista kun se katkeaminen osuu jokseensakin lähipiiriin, mutta omasta mielestäni se katkeaminen voi olla joskus parempikin kohtalo, kuin elää ei-elämää. Vai miten? Eipä se taida selvitä, ehkä vasta jos itse joutuu siihen tilanteeseen. Mielenkiintoinen kysymys on, kykeneekö sitten enää siinä kunnossa ajattelemaan asioita tällä tavalla.

Aikamoinen ristituli siinä on, kun toisaalta pitäisi panostaa siihen huoh-puoh-typerään tanssimaailmaan, olla laiha ja kaunis ja aivoton (ei tanssimaailma sitä vaadi, mutta ikävä kyllä sille asialle omistautuminen vähentää huomattavasti aivojen käyttökapasiteetille varattua aikaa), ja toisaalta tulee vastaan elämän ns. oikeat arvot, missä ketään ei jaksa kiinnostaa (ainakin parempi olisi) onko henkilön maallisen olemuksen ympärillä kaksikymmentä kiloa enemmän kuin toisella. Apua mitä supersyvällistä tekstiä taas...

Joskus ahdistaa ihan oikeasti tuo tanssimaailma. Paha vaan (tai aika ovelaa itse asiassa) että saadakseen siitä nyt ammatin niin kuin haluaa, on oikeasti pa-nos-tet-ta-va. Niin kai sitten. Ilmankos on aina tuntunutkin, etten ole koskaan Oikea Tanssija tm, mitä se sitten ikinä onkaan. Nolife!

Mutta hei, joululoma oli ihan asiallinen ja uuden vuoden vietto samaten. <3 Ihania pieniä kiinnityskohtia normaalien ihmisten elämään, ah ja voi ja vapaus.

E

P.s. Lomamatka valkoinen hiekka, turkoosi vesi, palmut ja aurinko -paratiisiin kelpaisi. Lumileikit ja pulkkamäkikin kelpaisi, mikä sekin on flunssan takia tavoittamattomissa, PUOH.

En osaa päättää oonko nyt sit liian vanha vai vieläkin liian nuori, vaiko ilman liian-sanaa, tai mitenkään, eli olen siis ilmeisesti ihan täydellisen ikäinen.

Ja kuten äitini sanoi, "kaikki iät on täydellisiä" vai miten sanoikaan. Niinpä kai. Kiitän ja kumarran elämää kuluneesta ikävuodesta 22, oli oikein onnistunut ja nousujohteinen. :) Eilen yöllä ihmettelin miten sittenkin pääsin taas tälle olemisen tasolle, jee.

Ylihuomenna Suomeen.. oi.

E

Pistetään nyt sitten itsekin viittaus tähän superstar facebookiin: viimeisimmän testin mukaan mentaalinen disorderini kantaa nimeä ADD, minkä olisin allekirjoittanut ilman moista testiäkin ihan samantien.

Mutta ei se silti poista sitä tekemättömyysahdistusta mikä tulee kun tietää, että Suomessa olisi n + y kirjaa mitä HALUAISI lukea ja tilanteen edistäminen kun on jotakuinkin mahdotonta. Ruisleipää sain eilen aamulla, hähää :) ja fazerin suklaakalenterikin. Mutta kun ne kirjat...!

Viimeinen viikko treeniä koulussa ja sitten loma. Ei toki ensi viikon jälkeen, vaan sitä ennen on repertuaarin (Het Nationale Balletin vuoden -89 modernista repertuaarista Philip Glassin musiikkiin, sanoisinko että uuuuhlääääh) ja jonkun vammatyperän "valinnaisen" eli Non-western performing arts (evvk, taino, ihan mielenkiintoinen aihe tosin mutta toteutuspuoli on vähintäänkin evvvk) -kurssin esitelmät.

Joulukortteja pitäisi alkaa piirtämään. Sopisiko niin, että vuoden varrella keräilisi (joululahja-aiheiden, joita ei koskaan muista lisäillä, lisäksi) joulukorttipiirustusaiheita, joten välttyisi aloittamis- ja ideointistressiltä? Olisiko kätevää. Ei suinkaan.

Miksi ihmeessä aivot on päässeet surkastumaan näin pahasti viime vuosien aikana? Ihan kamala tunne huomata, että on tehnyt kauniissa ja viisaassa nuoruudessaan vaikka mitä kiinnostavia ja ihan kai fiksujakin juttuja, ja miten se elämä eteni, saakeli?? Kai ne sellaiset aivot saisi edes takaisin? :(

E

... Kuinka ollakaan, niin. Meneekö elämä oikeasti sillä tavalla, että lapsena tekee asiaa F, haluaa tehdä asiaa S koska ei sitä puitteiden puutteen vuoksi ole tehnyt, päätyy sattumalta tekemään asiaa H koska tykkää siitä, muttei ajattele sen enempää, ja sitten esiaikuisvaiheessa mieleen tulee ammatinvalintakysymykset: tehdäkö asiaa F, koska siihen on aivonsa totuttanut ja siinä on jokseensakin kohtalainen massaan nähden, vaiko sittenkin asiaa H, koska se edelleen kiinnostaa ja pienillä sysäyksillä se voisi olla oma juttu, vaiko sittenkin asiaa S, koska se on aina ollut Se Unelma?

Onko muka helppoa jollekin? Ajautuneena tekemään asiaa S tuli vastaan tilanne, että ei tämä näin toimi. Ei siksi, etteikö voisi, vaan siksi, ettei halua enää. Niin paljon, osa-alueeksi tosin ilman muuta, ja ainakin harmittaa loppuelämän ajan, jos ei sitä tee. Haaveet asian F ammatillistamiseksi ovat kadonneet jo ajat sitten (lyhyen kokeilun myötä, yybee, ja siksi ettei se koskaan oikeasti ammattina kiinnostanut), mutta edelleenkin mielessä kummittelee, miten olisi sittenkin asia H?

Sitten herää epäluulo, miksi haluaa nimenomaan asiaa H. Oletusarvoisesti, vai siksi, koska Haluaa?
Mistä sen voi tietää? Epäilen vahvasti, että päädyin tekemään asiaa S osaksi myös oletusarvonsa takia, ja toki, koska aina pitää hakata päätä tiiliaitaan. Ja jos haluaa asiaa -mitätahansa- edes oletusarvoisesti, eikö se silloin voisi riittää? Jokaiselle tässä maailmassa on annettu mahdollisuus kehittää itseään, eikä kaikkeen tarvitse olla aina tyytyväinen. Miten sitä sitten ihmisenä kasvaisi, jos pitäisi aina kaiken olla helppoa ja kivaa ja tarkalleen omien mieltymyksien mukaista, ilman vaivannäköä.

Tuo ylläoleva palopuhelause on osoitettu ihan vilpittömästi itselleni, sillä olen laiska ja saamaton, ja ihan liian mukavuudenhaluinen.

Vai onko sittenkin niin, että siinä vaiheessa, kun saavuttaa asiassa -mikätahansa- sen tilanteen, minkä on ajatellut kohokohdaksi, että on vihdoin saavuttanut sen, ja unelmien realistisuusrajan takia ei ole ajatellut asiaa pidemmälle, se ei enää jaksa kiinnostaa?

Kävikö minulle niin?
Seuraava haaste, seuraava tähtäin ja unelma, kiitos.

E

P.S. Toki se tilanne, missä näkee asian -mikätahansa- todellisuuden ja kaikki julmahkot realiteetit, pistää miettimään asiaa uudestaan. Mikä unelma on tarpeeksi vahva kantaakseen todellisuuden yli? Että se jaksaisi oikeasti kiinnostaa tarpeeksi? Tai että siihen edes syntyisi niin vilpitön rakkaussuhde, että haluaa vain olla lähellä, kunhan saa toteuttaa sitä. Unelmaa vai asiaa -mitätahansa- .... Siis häh?

P.P.S Ehkä siinä vaiheessa, kun ei enää haikaile niin paljon muualle vaan on jotakuinkin kotoisa olo, on tainnut edetä oikeaan suuntaan. Sitä tunnetta odotellessa...

Niin häh?
Tulin Helsingistä tännään. Oli kivaa ja mukavaa ja kaikkea. Olipa aikamoiset huonousasenteet päällä tässä viikonvaihteessa (pistettäköönkin semikipeyden, sateen ja minkä vielä piikkiin osaksi..), ja en oikein edes tiedä miten tästä etenisi. Ihmettelen ja ihailen suuresti ihmisiä, jotka jaksaa-jaksaa-jaksaa-jaksaa, ihan missä tahansa ympäristössä, ihan mitä tahansa. Itse olen kyllä niin mahdollisimman kaukana siitä taas kerran, kun kahdessa kuukaudessa jo meinaa polttaa ittensä loppuun.
Luin suomalaista (alunperinkin) kirjallisuutta ja oli niin luksusta, että en tajua. Miksi en lue enää mitään? Miksi en ole lukenut aikoihin? Kirjallisuus on valtavan ihanaa, ainakin laadukkaana tai vähintään omaan makuun sopivana; ihana tunne kun saa upota toisten ihmisten (oli sitten fiktiivisiä tai ei) elämään ja maailmaan ja innoittua niistä ja olla TERVEHENKINEN. Manaan alimpaan mihintahansa nämä samperin nettiyhteisöt ja ircin, viime viikolla olin elossa ja ihan reaalissa ja heti oli paljon enemmän oma itsensä.
--> On siinä totta, että media vaikuttaa siinä määrin, ettei enää muista mikä itse on, vaan tahattomastikin kopioi elämää ja sivuseikkoja toisilta. Oli sitten kyse mediatekijöistä tai ihan itsensä semimediaan laittavista ihmisistä. Niin kerta. Minä haluan olla minä, joskaan en tässä iässäkään vielä tiedä mikä se minä on.
Ehkä jos joskus kahdenkymmenen vuoden päästä osaa olla yrittämättä jotain ja olla vain, ja vielä jos kelpaisi sellaisenaan...

Elise

P.s. Haluan juhlia! :( Jotain hiukan ehkä tyylikästä, hiukan ehkä säkenöivää kimallusta synkkyyteen, mukavaa rupattelua, sellasta kivvaa.. mistähän niitä sellaisia sitten sais :/

On se [perkele!] kumma, että ei vaan voi olla hilpeä ja herttainen. Tulin lopullisesti siihen tulokseen, ettei Hollanti ole minun paikkani - olkoonkin, että koulu on hyvä jotenka täällä hengaillaan sitten vielä, hollanti kielenä on tarpeeksi rasittavaa antaakseen hyvän syyn keskittyä englannin parantamiseen, ja isketään niskaan vielä jonkin asteen syysväsymys (ilmeisesti) ja ikävä suomihania ja Helsinkiä, jopa Oulua ja lunta. Julmuus. Aivot samaten teki lakon, johtuen ilmeisesti yleisestä negatiivispainotteisesta ilmapiiristä, polvi alkoi TAAS monen vuoden jälkeen kenkkuilemaan ja tuli iso surku.

Nyt riitti! Pääsin kuntosalille - ah ja voi mitä onnea, vihdoinkin paikka jossa tosiaan on järkeä, joka on tuttu ja kodikas. Huoh! Samaten päätin, etten yksinkertaisesti ala noille negatiivisille ajatuksille ja tehdyille tunteille, vaan keskityn tekemään omaa parasta ja itsestäni hyvän tanssijan. Vihdoin. Alku oli syksystä sen verran lupaava, että on se kyllä jos ei jotain potentiaalia olisi.

Ugh, olen puhunut.

E