IRC-Galleria

Mitenhän tän oikein kestää?

Nykyään suhteet on vain sellaisia hetken tarpeen ihmisillä täyttäviä asioita, ei enää edes aleta vakavaan suhteeseen, mikä on huono juttu. Kai monet ajattelee niin että sekoillaan nyt viiskymppiseksi asti ja sitten jostain maagisesti ilmestyy se oikea jonka kanssa eletään onnellisesti sitten koko elämän loppuun asti. Mutta ei se mene niin. Jos ihmiset sekoilee tosiaan siihen asti että ne on jotain keski-ikäisiä, niin osaako ne edes alkaa sitten enää vakavaan suhteeseen? Tai pysyykö ne siinä, osaako ne antaa itseään riittävästi että se toinen on onnellinen? Koska eihän kysymys ole vain omasta onnellisuudesta vaan myös siitä että tekee toisen onnelliseksi.

Minusta alkaa tuntua että kiidän halki tän koko elämän, ankkuroitumatta mihinkään, lepäämättä välillä. Löytämättä sellaista kotisatamaa johon kiinnittyä, jossa sydän olisi kotonaan. Tapaan uusia ihmisiä, juhlin ja muuta, mutta sydämeni ei kuitenkaan saa iloita ja elää. Se sykkii, mutta tukahtuneesti, ei elämänilosta. Rakkaus, suhde ja romantiikka puuttuu ja ilman niitä ei ihminen voi elää, mutta on vain olemassa.

Tapasinhan mä sittenkin monia uusia tytteleitä perjantaina. Mutta mutta...
Ei nyt täysillä kolahtanut kukaan tai sitten ei ollut vieläkään sitä kuuluisaa kemiaa.
Että ei tuo perjantai nyt täysin hanurista ollut sentään. Elisa, Sylvi... ja muita en muuten muistakaan.
Olin näet suht paljon soosia nauttineessa tilassa.:D

Kajalia mä tykkään usein laittaa, mut ripsivärin laittaminen on jotenkin niin vaikeaa, tarkkaa puuhaa, että sitä harvemmin käytän. Joskus nuorena laitoin myös puuteria ja huulipunaakin, mut nykyään yleensä enää vaan kajalia. Kajali sopii mulle, mä näytän paremmalta jos mä laitan kajalia. Tietty täytyis laittaa aina ripsiväriä kajalin kanssa, mut kun se on niin tarkkaa, siinä menee hermot, iiiik. Huulipunaa en aio enää laittaa, puuteria ehkä joskus vielä käytänkin, sitä ei tällä hetkellä mulla vaan ole. Kajali, ripsiväri, puuteri ja poskipuna vois muuten olla ihan killer yhdistelmä mulla. Täytyy joskus laittaa itsensä niillä.

...koska minun tulee ymmärtää syvällisesti kuinka arvokasta rakkaus onkaan sen sitten lopultakin kohdatessani. Sen vuoksi kohtaloni on olla yksin, yksinäisyys jalostaa minun sisintäni jotta kun löydän sielunkumppanini, niin tunnen sydämessäni hänen mittaamattonan arvonsa. Voipi hyvinkin olla, että minun on tarkoitettu löytävän sielunkumppanini vasta seuraavassa elämässä.

Nyt tuo baarissa käynti tosiaan, sieltä ketään löydä. Tai no, ei ainakaan kestävää suhdetta, ei kyl muullakaan tavalla. Kai huono onneni vain estää mua löytämästä rakkautta ja huono karmani tietty myös, tein sitten aivan mitä hyvänsä. Nyt olen niin väsynyt ja kyllästynyt baarissa käymiseen, että pidän pitkällisen tauon siitä. Ja paha krapulakin iski.

Tänään en baarittele, nyt nukkumaan, karmea hedarikin iski. Ai niin, kuuntelin kahta turkulaista menomatkalla bussissa, hauskalta kuulostava murre, harvoin turun murretta Tampereella kuuleekaan.

Ei ketään löytynyt.:( Olenko mä todella niin persoonallisen näköinen että musta harvat tykkää?
Amadeukseen jonotin ensin vähän aikaa ja sitten lähdin kävelemään muualle kun jono ei vetänyt yhtään. Päädyin yhteen pubiin ja siellä en tavannut ketään jonka kanssa olisin suhteeseen alkanut.
Ihan turha reissu siis. Ostin vielä ruokaa mukaan, söin ja nyt olen valmis nukkumaan jo.

Nyt taas kaipuu herännyt, sellainen hyvin vahva tunne, sen oikean, elämänkumppanin kaipuu. Miten ihanaa olisikaan tuntea rakkautta ja saada vastarakkautta, kävellä käsikädessä kaupungillla, suudella rakastaan ja halailla. Käpertyä oman kultansa viereen illalla, uskoen ja tietäen sydämessään että juuri hän on se elämäni ihminen. Olisi joku joka välittää ja rakastaa.