IRC-Galleria

Kiitollinen elämälle siitä että rakastuin ja oon saanut rakastaa niin kaunista ja ihanaa naista, niin ulkoisesti kuin luonteeltaankin ihanaa.
Itselleni taas hirveän vihainen siitä että en kohdellut häntä tarpeeksi hyvin ja sekoilin liian monta kertaa. Rakkaus on voima joka maailmaa liikuttaa ja se johti kaks varsin erilaista ihmistä yhteen, enkä tunne kuin suurta rakkautta häntä kohtaan.

Uskalsin hyväksyä sen mitä haluan (elämän kestävän kumppanuuden) ja luottaa vasta suhteen loppupuolella ja silloin olin jo tehnyt asioita, virheitä joita kadun katkerasti jo liikaa. Kaikki se epävarmuus joka ne synnytti kuitenkin katosi kun hyväksyin mitä haluan, kun pystyin luottamaan täysin toiseen ja se toi tyyneyden, eräänlaisen kohtalonuskon siis. Mä uskon että me oltiin/ollaan jotenkin tarkoitetut toisillemme, mä nimittäin rakastuin ihan mielettömästi. Mä en edes pysty harkitseen uutta suhdetta koska mun tunteeni on edelleen niin vahvat siihen naiseen. Oon vaan itkenyt, ryypännyt ja ikävöinyt kaikki päivät ja yöt. Varsinkin silloin oon itkenyt paljon kun oon miettinyt (ja katunut) omia pahoja tekojani ja miltä hänestä on täytynyt tuntua. Katumukseni määrää ei voi sanoin kuvata, sanat eivät riitä siihen, mutta kyynelistäni rakennan pian valtameren, ne kertokoot katumuksestani ja rakkaudestani.


Voisinpa siirtyä ajassa taakse päin aina kesäkuun toiseen päivään asti ja elää kaiken uudestaan ja tehdä asiat paremmin, käyttäytyä jalommin ja oikein. Niin että pieninkään särö ei rikkoisi mahdollisuutta onneen ja ELÄMÄÄN. Inhoan sitä kuinka totinen/herkkä välillä olin sen sijaan että nauraisin, kuten nyt tekisin niille samoille asioille. Että sellainen tilanne oli mulle hiukan vieras ja siksi totuttautuminen vaikeaa ja herkkyyteni oli välillä myös huonokin asia, loukkaannuin liiankin helposti. Vaikka olisi pitänyt vain hymähtää tai naurahtaa, kuten nyt tekisin jos saisin elää sen kaiken uudestaan, uuden mahdollisuuden.

Mutta niitä elämä ei tarjoa, kaikista virheistä joutuu maksamaan ja lopulta jää yksin, vain sydänsuru seurana... ja pullo joka tarjoaa hetken unhoituksen sielua repivästä tuskasta...
Kun rakastaa, mutta nähdä ei saa rakastaan, koskaan.

Että kyllä väsyttää. Yöllä juopottelin ja aamulla oli sitten hammaslääkäri ja sieltä kotiin.

Aamulla on kyllä hammaslääkäri, mut meneehän se näinkin, ei siel oo promillemittarii.:D

En onnistu pääseen tästä erosta ylitse, rakastan yhä liikaa.
En saata turruttaa tunteitani kuin hetkeksi dokaamalla ja silloinkin se turtumus kestää vain sen kovimman änkyräkännin ajan. Vähänkin selvittyäni tunteeni on taas pinnassa ja silloin kyyneleet vuotaa.
Uskalsin rakastua kun tuntui niin hyvältä ja oikealta.
Ja rakkaudessani olen kaiken antava, elän vain sen vuoksi.
Mulle koko elämä on ollut vain sen oikean etsintää, se on mulle ollut koko elämän tarkoitus.
Ei materia tai mikään muu sellainen turha, vaan ihmisen löytäminen jonka kanssa kulkea yhteistä polkua...
Se sielunkumppanin tapaaminen... ja sen löysin, kohtalo johti meidät solmuun.
Mutta menetin. Mä oon aivan täysin tunneihminen ja romantikko, elän tunteitteni kautta, siitä en muutu miksikään. Ja musta elämä on paljon rikkaampaa kun uskaltaa elää niin.

Ja aina kun kuulen skorpparien soivan niin muistot tulvii mun ajatuksiini vieläkin herkemmin.

Hyvät sanat:

"If you need me
You know I'll come running
Right to you
Just give me a sign
I won't leave you
We'll make it together
And take it to the end of time"

Ei tunteilleen voi mitään, kun rakastaa niin niille tunteille ei voi mitään, ei rakkautensa kohdetta voi valita, se vain tapahtuu. Rakastuminen.
Ja sen jälkeen on aika voimaton, menettää osan vapaudestaan kun toinen on sydämessä.

Kun kumpikaan ei kuulu tälle planeetalle, niin matka sinne onnistuu vain yhdessä, kahdestaan.

Nyt nimittäin täytyy ottaa hiukkasen on niin elämä tällä mennyt sekaisin.

Rakkaus, luottamus ja kunnioitus.

Tosi rakkaus ei ole kädestä kiinni pitämistä - vaan sydämestä kiinni pitämistä.