Maailma, miksi vihaat minua? Miksi kidutat minua vuodesta toiseen, antaen aina silloin tällöin palan siirappisen makeaa onnea, annat syötin sisällä piilevän koukun uppoutua kunnolla kitalakeeni ja sitten vedät. Vedät kaiken sen ihanan pois luotani, vedät niin suurella voimalla että kipu on tukehduttaa minut. Jätät jälkeesi vain tykyttävää tuskaa ja veren rautaisen maun suuhun.
Kerta toisensa jälkeen koukkusi repii sisuksiini vain syvemmät haavat, antamatta koskaan entisten täysin parantua. Raaimmalla mahdollisella tavalla raastat ruvet auki, haavojen vuotaessa vanhaa verta kaivaudut aina vain syvemmälle. Vuosien saatossa aikaansaamasi haava ei parane koskaan.
Se on kuin jokaikinen yö näkis unta siitä että suurimmat unelmat toteutuu, ja aamulla kun herää, kaikesta siitä ihanuudesta on jäljellä vaan romuttunut maailma, paska itsetunto ja tuntikausia itkua ennen sitä seuraavaa unta joka jättää jälkeensä aina tuplasti pahemman olon.