Sunnuntaina Marin ja Moonan kanssa kohtuu normaaliin tapaamme istuimme iltaa Oittaan kosteilla hietikoilla. Kaljanhimo voitti lopulta oman sängyn lämpimän kutsun, ja ex temporé -ideana esitetystä autossa nukkumisesta tuli totisinta totta. Keskelle lentopallokenttää kaivettuun kuoppaan sytytetyn nuotion enemmän tai vähemmän lämpimässä loimussa paistuivat eväsmakkarat ja olutkin pysyi viileänä hiekan sekaan kaivettuna. Nukkumatti kutsui vasta aamuauringon jo kajastaessa, kunhan olimme ensin vakuutelleet paikalle sattuneelle virkavallalle ettei ferrarinpunainen Nissanini ihan oikeasti liiku paikaltaan ennen kuin kuljettaja on ajokunnossa.
Maanantain puolella mainittavasta pöhnästä selvittyäni heräteajatukset saivat jälleen vallan. Tiitun mainittua sanat "kesämökki" ja "uimaranta" matkatavarat suorastaan lennähtivät kassiin ja edellämainittu urheiluauton irvikuva ampaisi matkaan kohti Forssaa ja sen vilvoittavia järviä. Kyseiset vilvoittavat järvet tulivatkin tarpeeseen vietettyäni ensin puolitoista tuntia yli neljäkymmenasteisessa autossani. Ai miksikö? Ajettaessa keskinopeutena 120km/h ikkunoiden auki pitäminen ei tule kysymykseenkään, eikä vanhukseni puhaltimistakaan ollut mainittavaa hyötyä, ne kun syöksivät äärimmäisen paikalliseen ilmastoon silkkaa vesihöyryä. Tuskaisen matkan jälkeen vallitseva olotila suorastaan pakotti minut seuralaisineni pulahtamaan Torajärven viileään syleilyyn ja sen jälkeen antautumaan armotta hyttysten illalliseksi. Forssa kiittää ja kuittaa.
Nyt, melkein neljän vuorokauden löhöilyn jälkeen olen viimein palannut Espooseen, ikävä kyllä ilman sitä virkistävää järveä. Yöunet jäivät vähäisiksi huoneessani vallitsevan trooppisen ilmaston takia, pöytätuulettimestakaan ei ollut apua kuin sen verran etten saa huuliani kosteutetuiksi enää koskaan.