IRC-Galleria

Lue lisää aiheesta täältä! Kommenttia on lupa laittaa. Historiallisia hetkiä tiedossa.

Minua pyydettiin kirjoittamaan Inceptionista elokuva-arvostelu Kino Kaiulle. Tässä tämä nyt sitten on!



Ohjaus: Christopher Nolan
Julkaisuvuosi: 2010

Pääosissa:
Leonardo DiCaprio,
Ken Watanabe,
Joseph Gordon-Levitt,
Marion Cotillard,
Ellen Page,
Tom Hardy,
Cillian Murphy,
Tom Berenger
Michael Caine

Christopher Nolan osaa hämmentää katsojaa kerta toisensa jälkeen. The Dark Knightissa katsojan naamalle paiskottiin jatkuvalla syötöllä moraalisia dilemmoja, jotka paljastavat kaikkein rohkeimpienkin ihmisten joustavan jopa voimakkaimmista periaatteistaan selviytyäkseen. Vaikka pahikset saadaankin kuriin, ei kukaan tunnu voittavan. Yhteiskunta jää parhaimmillaankin vain kauhun tasapainoon, jota taas pian horjutetaan. Tähän on kuitenkin tyytyminen epätäydellisessä maailmassa, ja juuri tämä tehokeino saa aikaan omalaatuisen tunnelman, johon harva ohjaaja pystyy. Maailmankuvien repiminen palasiksi on jotain, josta Nolan selvästikin nauttii. Nyt hän päätti tehdä elokuvan, jossa yleisö heitetään keskelle psykedeelistä epätodellisuutta, ja ihmismielen arkkitehtuurin hauraus ja karuus näyttäytyvät kaikista väkevimmissä ääripäissään.

Tarinassa seurataan Dom Cobbin (DiCaprio) ja hänen työryhmänsä arkielämää, johon kuuluu ihmisten alitajuntoihin tunkeutuminen ja heidän ajatustensa anastaminen unimaailman kautta. Kuva todellisuudesta on kuitenkin helppo menettää, mikäli toimenkuvaan kuuluu jatkuva vieraileminen toisten ihmisten päiden sisällä. Elokuvan visuaalinen ulosanti on tämän mukaista. Inceptionin miljöö on surrealistinen sekoitus faktaa ja fiktiota, ja asiat vaikuttaisivat olevan jatkuvasti hieman enemmän kuin vähän vinksallaan. Cobbin ja työtovereiden elämä ei juurikaan helpotu vastaanottaessaan uudenlaisen tehtävän, josta suoriutuakseen heidän onkin varastamisen sijaan istutettava ajatus ihmismieleen. Nolan on selvästikin lukenut tieteellisiä tekstejä ideoiden ja ideologioiden juurtumisesta tajuntaan ja lisännyt mukaan juuri sopivasti tieteen rajoja rikkovia koukkuja. Susan Blackmoren vaikutusta elokuvan juoneen vaikea sivuuttaa, eikä tämä ole missään nimessä heikkous. Elokuvateollisuus kaipaa aina paikkoja, joissa vain harva on edes mielessään käynyt.

Tärkeintä on kuitenkin olla tietämättä liikaa siitä, mistä on kysymys, ja tämän asian Inceptionin markkinointiryhmä ottikin erinomaisesti huomioon. Ensimmäinen virallinen katsaus elokuvaan trailerin kautta jätti niin mahdottoman paljon arvaamisen varaan, että kukaan ei näyttänyt tietävän mitään muuta kuin sen, että pian on luvassa jotain nyrjäyttävää. Mitä lähemmäs julkaisupäivää päästiin, sitä enemmän oli kaikkialla havaittavissa silmiinpistävää markkinointia, joka ei kuitenkaan paljastanut yhtikäs mitään.

Inception on kuitenkin ympärillään pyörineen hypetyksen arvoinen. Se on taiteellinen mikstuura draamaa, jännitystä, tiedettä ja mielen filosofiaa, joka havainnollistaa alitajuntamme olevan voimakkaimpia tuntemiamme asioita. Aivomme näyttäisivät nykytiedon mukaan olevan melkoisia harhakuvageneraattoreita, ja Nolan onnistuu jokaisessa elokuvassaan tuomaan tämän esille tavalla, joka ei kuitenkaan poista viihteellistä painoarvoa. Tunnelma kiehtovissa, mutta armottomissa unimaailmoissa on tiivis todellisuuden rajojen alati hämärtyessä ympäriltä.

Näyttelijöistä ei voi sanoa muuta kuin sen, että hommansa hoitavat vallan mainiosti. Erikoismaininta menee kuitenkin Joseph Gordon-Levittille, joka ajoittain suorastaan varasti valkokankaan persoonallisella ja eloisalla roolisuorituksellaan. Sokerina pohjalla Hans Zimmerin loihtima orkesterimusiikki luo unimaailmalle juuri sopivan mahtipontisen atmosfäärin.

Tiivistettynä voisin sanoa Inceptionin olevan aivonystyröitä hierova, viihdyttävä ja henkeäsalpaavan kaunis elokuva. Tätä modernia mestariteosta voin suositella erityisesti sellaisille todellisuuden kartoittajille, jotka nauttivat sekä palapelin muodostamasta kokonaiskuvasta että jokaisen yksittäisen palasen loksahtamisesta paikalleen.


- J.Laihi

Tässä maistiaista uudesta sävellyksestäni, enjoy! <3 Palautetta olisi kiva saada. :P

#1. Mielialasi muovaa muistojasi

Hyvin usein näemme televisiosta tai kuulemme radiosta vanhemman ikäluokan edustajan, joka paasaa siitä, kuinka ennen vanhaan asiat olivat paljon paremmin. Tiedäthän -- silloin kun hän oli lapsi, kaikki olivat rehellisiä, tekivät kunnolla töitä ja välittivät toisistaan. Ei ole mitään väliä, kasvoiko tämä vanhus holokaustin aikana, tai sillä että hänen isoisänsä sanoi täsmälleen samoin vanhuksen vielä ollessa nuori. Tämä herra tietää muistavansa ajan, jolloin kaikki oli loistavasti.



“Juniori... silloin kun minä olin nuori, ihmiset olivat kohtuullisia toisilleen!”


Tätä kutsutaan positiivisuusvaikutukseksi (jälleen kerran, parempaa suomennosta voi ehdottaa). Hyvät muistot tuppaavat jäämään mieleesi voimakkaampien yksityiskohtien kanssa, kun taas negatiiviset muistot haalistuvat.

Meillä kaikilla luultavasti on ailahtelevan luonteen omaava ystävä, joka on eri mieltä edellisen väitteen kanssa. Tai ehkäpä me itse olemme tämä tämä ihminen. Paljastuukin, että tämä prosessi ei toimi masennuksesta kärsivillä ihmisillä. He eivät muista voimakkaita muistoja juuri mistään, vaan tämä korvautuu epämääräisellä muistikuvalla, jonka mukaan kaikki on jatkuvasti vain ponnetonta, koska heidän elämänsä ”on perseestä”.





Mielialasi vaikuttaa muistiisi joka tapauksessa riippumatta siitä, kärsitkö depressiosta. Jos olemme allapäin, muistamme kaikkien aikaisempien kokemuksiemme olevan kehnoja, tai sitten muistamme todennäköisemmin kaikki negatiiviset asiat. Kun olemme surullisia, emme muista kuinka hauskaa meillä olikaan omissa syntymäpäiväjuhlissamme – muistamme pikemminkin sen, että nimemme oli kirjoitettu väärin kakkuun.



“Tämä on pahinta, mitä voi kenellekään sattua!”


Ollessamme allapäin luulemme olevamme masentuneita meitä seuraavien pettymyksien ja surkeiden sattumusten sarjan vuoksi. Todellisuudessa asia on useimmiten päinvastoin. Muistamme vastoinkäymiset, koska masentunut muistijärjestelmämme laittavat ne aitiopaikalle. Tämä kuulostaa ilmiselvältä nyt, mutta odota vain sitä hetkeä, jolloin elämä kenkäisee munille. Silloin edes parhaat ystäväsi eivät saa sinua vakuuttumaan siitä, että ”sä vaan ajattelet asiat nyt niin negatiivisesti”.

Outoa on myös se, että tutkimukset ovat osoittaneet meidän tallentavan asioita mielialamme mukaan. Eli jos olemme vaikkapa onnellisia, niin muistamme suuremmalla todennäköisyydellä juuri niitä asioita, jotka ovat tallentuneet aivoihimme kun olemme olleet onnellisia. Jos siis joku antoi sinulle numeronsa ollessasi masentunut, etkä muista numeroa nyt, niin yritäpä masentaa itsesi uudestaan. Tällä tavoin muistat numeron paremmin (tästä on ihan oikeasti tehty tutkimuksia).



“Suosittelemme huonolaatuista viskiä ja The Curen kuuntelemista!”



Jotta olisimme kykeneväisiä muistamaan jotain, meidän tulee olla oikealla fiiliksellä. Meidän tulee myös olla oikealla fiiliksellä, jotta muisto tallentuisi faktuaalisesti. Ja vielä sokerina pohjalla tallentuvan muiston tulisi olla tarkka, eikä mikään edellämainittu tekaistu tai ”tukahdutettu” tarina. Antaisin teille vielä pomminvarman tekniikan, jolla kykenesitte muistamaan asiat oikein, mutta miksi vaivautuisin? Ette te kuitenkaan sitä tulisi muistamaan.

#2. Muistiasi voi huijata valokuvamanipulaatiolla



Kuva elokuvasta Memento. Elokuva käsittelee muistin hataruutta omalla, erinomaisella tavallaan.



Tässä on valokuva, jonka olet luultavasti nähnyt useampaan otteeseen.



Kuvassa tuntematon mies seisoo panssarivaunun edessä Tiananmenin aukiolla, jonne panssarivaunut saapuivat hajottamaan valtavat mielenosoitukset. Jos ylläolevaa valokuvaa ei olisi näkyvillä, olisimme luultavasti joka tapauksessa piirtäneet tämän valokuvan mielessämme, panssarivaunuineen ja mielenosoittajineen.

Yksi muistimme suurimmista ongelmista on se, että se ei toimi kunnollisesti suoraviivaisen kommunikaation vallitessa. Aivomme järjestelevät informaatiota sillä tavalla, että samankaltaiset asiat löytyvät toistensa läheltä. Tämä tapa on hyödyllinen siinä mielessä, että mitä tahansa aistiärsykkeitä kohtaammekaan, olemme kykenemäisiä kaivamaan muistoistamme erinäisiä, näihin ärsykkeisiin liittyviä asioita hyvinkin nopeasti. Jos joku esimerkiksi huutaa ”Tulipalo!”, niin ajatuksemme välittömästi täyttyvät lukuisilla asioilla, jotka assosioimme kyseiseen sanaan: Vesi, palosammutin, juokse, paniikki, pelasta itsesi.



“Naiset ja lapset…sitten jossain vaiheessa.”


Ongelmana tässä järjestelmässä on se, että sitä on todella helppo manipuloida. Vääristelemällä tiettyä ärsykettä – vaikkapa valokuvaa – voimme huijata aivoja muistamaan jotain tapahtumatonta, kunhan vääristymät ovat samankaltaisia asialle, joka olisi voinut tapahtua. Tai ehkäpä olisi parempi sanoa, että vääristymien tulisi olla samankaltaisia asialle, jonka olisi pitänyt tapahtua.

Katsotaanpa vielä kerran aiempaa kuvaa, joissa oli panssarivaunuja, lauma mielenosoittajia ja panssarivaunujen edessä seisova mies.





Mielenkiintoista kuitenkin on, että mielenosoittajalaumaa ei ollut tuona kyseisenä päivänä. Mielenosoittajat oli photoshopattu kuvaan.






Kokeet osoittavat, että kun ihmisille näytettiin vääristelty kuva, he tulivat todennäköisemmin muistamaan väkijoukon olevan mukana kaikilla aikaisemmilla kerroilla, jolloin olivat valokuvan tai videon tapahtumasta nähneet, vaikka väkijoukko ei todellakaan ole koskaan ollutkaan kuvassa. Sama päti myös vanhempiin ihmisiin, jotka ovat voineet nähdä valokuvan tuhansia kertoja aiemmin elämänsä aikana. Vaaditaan vain yksi uskottava lisäys tai muutos, ja koko alkuperäinen muisto on uudelleenkirjoitettu.

Slate.com havaitsi saman asian; käyttämällä yksityiskohtaista järjestelmää, jonka avulla ihmislle näytettiin tekaistuja valokuvia ja kysymällä, muistavatko ihmiset näitä tapahtumia, huomattiin että 15% tutkimukseen osallistuneista ihmisistä ”muisti” tekaistujen kuvien olevan aitoja. Kysyttäessä näiltä ihmisiltä, muistivatko he tapahtumaa kuvan sijaan, jopa 68% ihmisistä muisti tiettyjen tapahtumattomien asioiden tapahtuneen.

Aivomme siis väärentävät muistoja spontaanisti, mikäli joku näyttää tekaistua kuvamateriaalia. Ihmiset voisivat siis helposti manipuloida kuvaa kuuluisasta mielenosoituksesta ja lisäillä mielensä mukaan väkijoukon hallintaan erikoistuneita poliiseja ja väkivaltaa, ja muut kuvan näkevät ihmiset vannoisivat voivansa muistaa täysin hatustatemmattuja asioita näistä mielenosoituksista. Sillä ei ole väliä, että kuvamanipulaatio on yhtä vanha keksintö kuin valokuvat itsessään. Hyvä väärennös pystyy juurruttamaan itsensä muistiimme, jopa alkuperäisen version päälle.

JATKA OSAAN 5 TÄSTÄ

#3. Aivomme keksivät asioita tyhjästä







Pidä kiinni penkistäsi, sillä jos et tunne käsitettä “tukahdutettu muisto”, niin tämä tulee olemaan omituisin tänään lukemasi asia.



Tämä taas tulee olemaan omituisin tänään näkemäsi asia.

Tästä on olemassa kaksi kuuluisaa esimerkkitapausta: 1) Nadean Cool ja 2) Beth Rutherford.

Eräs terapeutti vakuutti Nadean Coolin siitä, että hän olisi muun muassa syönyt vauvoja, ollut satanistien lahkossa, joutunut säännöllisesti raiskatuksi lapsena, katsonut ystävänsä murhattavan ja harrastanut seksiä eläinten kanssa. Mitään edellämainituista asioista ei koskaan tapahtunut todellisuudessa, mutta tästä huolimatta Cool oli täysin vakuuttunut siitä, että kaikki nämä asiat olivat tapahtuneet hänelle. Tähän vaadittiin ainoastaan se, että terapeutti yllytti Coolin uskomaan, että tämä oli vain tukahduttanut nämä muistot pois mielestään. Terapeutin keksimä tarina tuntui Coolista täsmälleen samalta kuin unohdettujen, aitojen hirveyksien paljastuminen.


"Aloitetaanpa lapsuudestasi."


Samalla tavalla eräs kirkkoherra sumutti Beth Rutherfordia saaden tämän uskomaan omistavansa tukahdutettuja muistoja tulemisesta oman isänsä (kirkonmies hänkin) raiskaamaksi oman äitinsä pidellessä kiinni. Rutherford jopa ”muisti” tehneensä kahdesti abortin tämän vuoksi. Myöhemmin lääketieteellinen todistusaineisto osoitti hänen olleen neitsyt aina 22-vuotiaaksi asti, eikä hän ollut koskaan tullut raskaaksi. Tämä saattoi johtaa ehkäpä kaikkien aikojen kiusallisimpaan jälleennäkemiseen perheen kanssa.



“Nauretaanpas nyt kaikki oikein sydämellisesti vanhoille hyville ajoille, jolloin syytit minua ja äitiäsi säälimättömästä ja toistuvasta raiskaamisestasi!”

Hetken aikaa tukahdutettujen muistojen palauttamiselle annettiin tieteellistä painoarvoa, koska tämän avulla uskottiin löydettävän salaisuuksia pelon ja alkoholin tukahduttamasta menneisyydestä. Yhä useammin ihmiset ovat alkaneet ymmärtää, että valtaosa näistä muistoista on silkkaa paskapuhetta.

Kuinka tämä on edes mahdollista? Noh, jokainen meistä on todennäköisesti uskonut jonkin tapahtumattoman asian tapahtuneen, tiedämme siitä tai emme. Oletko koskaan muistanut epämääräisesti jotain mielenkiintoista asiaa tai tarinaa, mutta et kyennytkään muistamaan, mistä tieto on päähäsi pinttynyt? Näitkö sen uutisissa, elokuvassa vaiko fiktiivisessä romaanissa?

Tai sitten emme edes kyseenalaista tuon informaation alkuperää. Saatat kulkea ympäriinsä siteeraten tilastoa, jonka olet tosiasiassa kuullut sekopäisimmässä unessasi vain hetkeä ennen suurta taistelua perunamuusista koostuvan karhun kanssa. Ilmiö on niin yleinen, että sillä on nimi: Konfabulaatio. Aivomme siis sekoittavat kuvitteellisia tapahtumia aitoihin muistoihimme tämän tästä.



“Vähän niinku silloin ku oltiin laskettelemassa sen gorillan kaa…eiku.”



Tämän tapahtumiselle on lukuisia teorioita, jotka kiteytyvät lauseeseen ”aivotoimintamme on melko perseestä” Erään teorian mukaan aivomme yrittävät valottaa hämärtyneitä muistoja täyttämällä niitä kuvitteellisilla asioilla (tiedemiehet tekivät kokeita, joissa lasten pyydettiin muistelemaan lukemaansa tarinaa, ja paljastui että lapsilla oli tapana muunnella tarinaa muistissaan siten, että heidän versionsa oli alkuperäistä johdonmukaisempi). Toinen teoria on, että olemme vain todella surkeita muistelemaan tarkalleen ajatustemme alkuperää. Tällä perusteella etenkin epämääräiset muistot vaikuttavat mielestämme aivan yhtä päteviltä riippumatta siitä, pohjautuvatko ne aitoihin tai kuvitteellisiin tarinoihin, koska muistojen alkuperä on usein epätarkka.



Uni, happotrippi vaiko tekaistu muisto? Et tule koskaan tietämään.

Tästä johtuen joudumme tekaistujen, tukahdutettujen muistojemme kanssa merkillisiin tilanteisiin. Tutkimukset osoittavat, että jos törmäämme meidät lapsena tunteneeseen ihmiseen ja hän kertoo meille jonkin hämärän muiston lapsuudestamme, niin aivomme usein rakentavat itsestään tarinan täsmäämään tuota muistoa, vaikka sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Olemme ikään kuin kehittyneet kykeneväisiksi valehtelemaan, muttemme kuitenkaan vielä ymmärrä muiden ihmisten tekevän sitä meille. Samalla tavalla kuin #5:ssa, havaitsemme muistojemme olevan niiden manipuloimiseen kykenevien ihmisten käsissä.

JATKA OSAAN 4 TÄSTÄ

#4. Aivomme ovat puoliksi sokeita


Useimmat ihmiset ajattelevat aivojen olevan monimutkainen kone, joka on kykeneväinen tekemään uskomattomia asioita, mutta mitä tulee visuaalisen informaation käsittelemiseen, aivomme ovat melkoisen laiskoja ja sivuuttavat lukuisia asioita, jotka ovat keskittymisemme ”polttopisteen” ulkopuolella.

Allaolevassa tutkimuksessa vapaaehtoisia pyydettiin katsomaan ylläoleva video kahdesta koripallojoukkueesta ja laskemaan, kuinka monta syöttöä valkopaitaisten joukkue lopulta teki. Katso video ja jatka vasta sitten lukemista.










Tämä tutkimus kulki nimellä ”Näkymätön Gorilla”. Videon aikana gorillapuvussa oleva henkilö kävelee tapahtumapaikan läpi. Puolet videon katsoneista vapaaehtoisista eivät huomanneet gorillaa. Kaikki he näkivät sen, mutteivät tiedostaneet sitä.

Katsottuaan videon uudestaan kaikki ihmiset huomasivat gorillan, mutta heillä ei ollut aikaisempaa muistikuvaa tuosta karvakörmystä. Jos meille annetaan käsky keskittyä palloon, aivomme tekevät välittömästi ennakko-oletuksia muusta ympäristöstä ja täyttävät sen laiskasti (tässä tapauksessa aivomme olettavat tapahtumapaikan olevan tuttu, turvallinen ja ennen kaikkea gorillaton), oli tämä tarkkaa tahi ei.



“Boo! I’m a gorilla, look how frightening and sca-……guys……..GUYS!!!”



Samalla tavalla toimistoon astuessamme huomaamme välittömästi hyvännäköisen vastaanottovirkailijan, muttemme havainnoi ympäristöämme. Minkä värinen vastaanottovirkailijan tuoli oli? Miltä hänen vieressään ollut puhelin näyttikään? Huomasimmeko hänen pöydällään seisseet lasiset kissafiguurit, joita oli melkoinen kokoelma?

Näimme tämän kaiken siinä mielessä, että valo heijasti kaikki nuo kohteet verkkokalvoillemme, mutta emme muista niitä jälkeenpäin, koska emme keskittyneet niihin. Muistellessamme tilannetta myöhemmin aivomme vain täyttävät ympäristön geneerisillä mielikuvilla siitä, mitä olisi voinut olla.


“Aika siisti lamppu tuolla nurkassa!”




Kaikista yllättävintä kuitenkin on aivojemme taipumus oikoa mutkat suoriksi, vaikka nuo sivuutetut yksityiskohdat sisältäisivät jotain odottamatonta, silmiinpistävää tai jopa järkyttävää. ”Ei täällä oo mitään nähtävää!”

Vietäpä siis hetki miettien, kuinka monta mullistavaa asiaa on pudonnut tarkkaamattomuutesi mustaan aukkoon.



"No mutta perkele, joku on pudottanut kymmenpennisen!"

JATKA OSAAN 3 TÄSTÄ

Tässä vapaalla tyylillä suomentamani artikkeli Cracked-sivustolta.





Sanotaan, ettei muistiin kannata luottaa. Tällä tietenkin tarkoitetaan, että muiden ihmisten muistikuviin ei voi luottaa. Emme halua ajatella, että omat havaintomme maailmasta pohjautuvat hyvin puutteelliseen ja epäloogiseen tallennusjärjestelmään.

Nyt ei siis ole kyse huonosta nimimuistista tai mistään muusta aivan ilmeisestä asiasta. Tiede on osoittanut muistimme olevan pohjimmiltaan patologinen valehtelija, joka heittelee johtopäätöksiä hyvin usein suoraan hatusta. Tässä muutamia esimerkkejä aivojemme tavoista jauhaa meille täyttä soopaa.



#5. Muistiamme voi manipuloida pelkän toiston avulla.






Vähän aikaa sitten maailmaa valloitti kohu siitä, että alati kasvava ihmisjoukko uskoi Yhdysvaltain presidentti Barack Obaman olevan muslimi huolimatta siitä, että netti on pullollaan videoklippejä ja kuvamateriaalia herrasta juomassa alkoholia, syömässä sianlihaa, vannomassa käsi Raamatun päällä ja istumassa kristillisessä kirkossa.





Tästä huolimatta lähes 20% Pew Research Centerin haastattelemista ihmisistä uskoi Obaman olevan muslimi pelkästään sen vuoksi, että useat toimittajat olivat uudestaan ja uudestaan vakuutellut asian olevan näin.



Kuvassa Obama poseeraa kuuluisan Imam Ali bin Supermanin patsaan juurella.


Asialle voi nauraa niin paljon kuin suinkin haluaa, mutta tämä tekniikka puree jokaiseen meistä, useilla asteilla. Kukaan ei tietenkään halua ajatella olevansa altis mainonnalle, propagandalle tai valheille. Ikävä homma, mutta se vain sattuu olemaan yksi osa aivojemme mekaanista työskentelyä: kuultuamme jonkun lausunnon tarpeeksi monta kertaa, alamme antamaan sille enemmän painoarvoa.

Tätä kutsutaan ”totuuden illuusioksi”. Me arvioimme asioiden ja väitteiden faktuaalista sisältöä pohjaten niiden esiintymistiheyteen yhteiskunnassamme. Me pidämme tuttuudesta, ja valheen toistaminen iskostaa sen putoamaan suoraan aivojemme todellisuudentajua käsittelevälle osastolle. Jokainen mainostaja ja propagandisti tietää tämän. Ihmiset ovat sosiaalisia eläimiä, ja jokaisessa meissä on alkukantainen osa, joka jatkuvasti sanoo meille ”Jos muut heimon läheiset jäsenet uskovat tähän, niin silloin tässä on oltava jotain perää.”

Sokerina pohjalla faktapohjaisen tiedon näyttäminen ei useimmiten korjaa asiaa, pikemminkin päinvastoin. Tutkimukset osoittavat, että altistuminen faktoille ei saa meitä muuttamaan mielipidettämme omaksuttuamme virheellisen näkökannan, vaan saa meidät pitämään vielä lujempaa kiinni tästä epäluotettavasta informaatiosta. Syyn tähän voinee helposti arvata: minäkuvamme voittaa kaiken. Koemme tärkeämmäksi uskoa olevamme erehtymättömiä kuin myöntää olevamme väärässä. Tästä johtuen ihmiset jatkavat uskomista jo valheellisiksi todettuihin huijauksiin.



"Miksi kukaan feikkaisi jotain tällaista?"


Paras on kuitenkin vielä edessä:

Suurin osa ihmisistä uskoo tämän ajattelutavan olevan jotain, mitä muut ihmiset toteuttavat alitajuisesti, mutta uskovat itse olevansa puolueettomia tarkkailijoita, jotka näkevät näiden asioiden typeryyden. Tällekin on syynsä, ja sitä kutsutaan ”asenteellisuuden sokeaksi pisteeksi” (parempaa suomennosta voi ehdottaa).

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että oman ajatusjärjestelmämme puolueellisuus rampauttaa kykymme tarkastella omaa puolueellisuuttamme. Juuri kun ajattelemme päämme sisällä ”Hah, olen huomannut tekeväni noin! Mutta ainakaan en ole niin pähkähullu kuin Obamaa muslimiksi kuvittelevat kaistapäät.”, todistamme oman puolueellisuutemme tekemässä työtään. Yritämme tarkastella rikkinäistä mekanismia rikkinäisellä mekanismilla. Tämä on kuin yrittäisimme leikata omaa tulehtunutta persettämme skalpellilla, jota omat pakaramme pitelevät.



Kuvassa maailman parhaita kirurgeja.

JATKA OSAAN 2 TÄSTÄ