IRC-Galleria

Nousipas eilen hyviä tunteita pintaan. Osallistuin kirjoituskilpailuun, enkä ole niin tehnyt sitten lukioaikojen. Ja silloinkin tuntui olevan tekstin tuottamiseen paineita, kun piti kirjoittaa jotenkin Niin hienosti ja Niin kieliopillisesti oikein ja käyttämättä Niin kuluneita kielellisiä ilmauksia eikä kirjoittaminen ollut enää hauskaa. Tämä oli vähän matalammalla kynnyksellä, sillä osallistuminen oli muutenkin lähinnä hetken mielijohdetta. Seminaarinmäen Mieslaulajien nettisivuilla oli julistettu kilpailu, jossa piti kertoa oma Semmari-tarinansa. Ihan mitä vain. Paras tarina esitetään levynjulkistamiskiertueella, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan (kiertue kantaa nimeä Laulut ja Tarinat). Otin kirjoitukseeni asenteen, että kerron itselleni merkittävimmän Semmari-tarinan, ja jos ei se kelpaa, niin saavatpahan ainakin vilpitöntä fanipostia.

Kerroin ensikokemuksestani kuoron musiikkiin. Sampo Texas -levy kun vain mullisti käsitykseni kuoromusiikista pienessä 12-vuotiaassa päässäni. Kun siinä sitten jäsentelin mustaksi valkoiselle kaikkea sitä, mikä sai minut kiinnittymään Seminaarinmäen rinteeseen, tuli koko ajan mieleen asioita, joita en ollut tullut koskaan ajatelleeksikaan. Jos joku pyytäisi minua suullisesti kertomaan suhteestani kuoron musiikkiin, en kovin totuudenmukaisesti osaisi vastata, sillä ilmaisen itseäni ehkä paremmin kirjoittamalla. Puhuessa ei ole aikaa miettiä ja pohtia omaa elämäänsä ja historiaansa, johon esimerkiksi juuri Semmari-kokemukseni perustui - historiaani. Ja asiaan vaikuttavat taustat olivat jääneet mieleni syviin syövereihin piiloon, kunnes eilen kirjoittaessa ne suorastaan syöksähtivät mieleen. Muistuivat mieleen kaikki ne hyvät turvallisuuden tuntemukset lapsuudesta, Luojan kiitos minulla niitä on.

Kirjoittaminen on muutenkin terapeuttista. On aikaa miettiä ja selvittää päätä. En muista olenko kirjoittanut tästä tänne aiemmin, mutta jos joku asia painaa mieltäni, otan kynän ja muistikirjan käteen ja alan kirjoittaa siitä, alkaen ehkä alusta. Ei välttämättä alustakaan, sillä tarkoitus ei ole päiväkirjanomaisesti selittää, mitä olen tehnyt. Sitä mukaa kun asioita tajunnanvirran mukana tulee mieleen, kirjaan ne ylös. Jos jäisin miettimään, että "eei, en laita tuota noin vaan kirjoitan lyhyemmästi, tai jätän koko asian pois, hmm" olisi kirjoittaminen vain selostusta. Mutta tajunnanvirrassa on se jännä juttu, että sitä ei voi hallita - tai voi mutta se on hankalaa. Pystyy assosioimaan, mistä jokin asia voi johtua tai mistä johtuu jokin oma tietty käytökseni, ja jostain kumman syystä saan tällä tavoin aina tuloksia. Saan mielenrauhan kun ymmärrän, miksi joidenkin asioiden täytyy tapahtua ja toisten ei. Oivallukseen voi mennä aikaa, mutta periaatteenani on kirjoittaa niin kauan, että asia on selvä.

Näköjään minulla ei tarvitse mennä ollenkaan huonosti, että saisin kirjoittamisen avulla tuloksia aikaan. Pitkään aikaan ei ole sielussa ollut niin turvallinen olo kuin eilen, kun lähetin kilpailutekstini. Jäi päälle se tunne, kun makasin sohvalla kuunnellen silmät kiinni sanoja: Jos minä hukkuisin, eksyisin kyliin, vieläkö löytäisin rinnalta sut? Turvallinen, raukea olo. Eilinen tuli todella tarpeeseen. Muutenkin elämäni parhaiten meneviä päiviä, vaikkei mitään mullistavaa tapahtunutkaan.


Qun kasvoillasi kuu hetken heijastuu, nään savuavat silmät ja liekehtivän suun....