IRC-Galleria

Näin muutama yö sitten erästä unta. Painajainen, ajattelin kun heräsin. Pari päivää myöhemmin minulle selvisi - verkossa - että uneni olikin jo toteutunut. Eikä totuus tuntunut läheskään niin pahalta. Jumala oli niin velmu että valmisteli minua käsittelemään asiaa, jottei totuus sattuisi. Nyt olen vakuuttunut siitä, että minullakin on jonkinasteinen "etiäisten näkemisen lahja", joka kulkee isäni suvussa. Spooky.. :) Jumalalta sen on oltava, kun kyky on tuonut minulle pelkkää hyvää - mm. estänyt kolarin.

Tällä viikolla on todellakin tuntunut siltä, että mesen tyyppiset viestimet ovat oikeasti hyvä keksintö. Kun minulla ei koulussa ole oikeastaan mitään, miksi minun pitäisi olla siellä, tai oikeastaan missään muuallakaan missä olisi itseni ikäistä seuraa, niin olo on ajoittain aika eritäytynyt. Ja tahtomatta. Nyt on mukavaa kun pääsee hetkeksi edes nettiin, niin tapaa ihmisiä. Ja jostain syystä siellä tapaa niitä tuttuja, joita ei pääse muutenkaan tapaamaan livenä.

Sähköiset viestimet ovat muuttuneet kylmän tiedon siirrosta ilmiselvästi suurten tunteiden käsittelyvälineiksi. Kun yrittää löytää sitä kylmää tietoa, on jotenkin vaikeaa. Mutta kun syntyy keskustelua jonkun kaverin kanssa tai lukee elämää suurempia, romaanin mittaisia sähköposteja - joita erityisesti arvostan - suuria tunteita on pelissä. Pelkoa, läheisyyttä, jaksamista, surua, intoa. Online-tilassa on helppo avautua, ei tarvitse nähdä toisen ilmettä, toiselle ei tarvitse vastata juuri sillä sekunnilla, vastausta voi pohtia hetken ja vielä muuttaa sitä jos siltä tuntuu. Ei tarvitse teeskennellä olevansa kovis, tai mitään muutakaan. Jos tuntuu, että haluaa kertoa kotiaskareista, sopii hyvin, tai jos tahtoo purkaa stressiään, sopii yhtä hyvin. Mutta kuitenkin mä taas yllätyn muiden kanssa kommunikoidessani, että kuinka paljon ihmiset pohtivat syntyjä syvimpiä. Muutkin kuin minä tekevät sitä! :)

Mitä haluatte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille, käy käsky ja ohje. Onneksi ihmiset uskaltavat antaa paloja itsestään, jotta minunkinlaiset osa-aikaerakot voivat tuntea olevansa olemassa ja elävänsä ihan oikeiden ihmisten keskellä. Antakaan hyvät ihmiset minun tuntea olevan olemassa tässä maailmassa, vieläkin.


Quuleeko maailma, täällä on ihmisiä...

Tänään on virallisesti ensimmäinen koulupäivä, ja se on minun osalta ollut ohi jo ennen kuin pääsi alkamaankaan. Ei luennon luentoa kolmeen viikkoon, mutta silti tuntui siltä, että olisi hyvä käydä täällä. Saa uudet käyttäjätunnusjutut selvitettyä ja näkee tuttuja ja kavereita.

Ilmoittauduin tasan kahdelle kurssille tässä jaksossa: partiotyö sekä kriminaalityö & itsepuolustus. Jälkimmäinen täysin hetken mielijohteesta, oikeastaan lähes täysin opettajan takia. Tietää ainakin, kun herra J.V. on kurssin pitäjänä, ei tule olemaan ainakaan tylsää. Eikä ekstat opintopisteet ainakaan tekis pahitteeksi.. Sain jokseenkin hahmotettua, mitä kursseja minulta puuttuu ja mitkä kurssit on muuten vain arvioimatta - johtuen tällä kertaa opettajan harvasta päästä. Suoritettuja opintoja olikin paljon vähemmän kuin ajattelinkaan..... Tai no ei paljon, mutta silti pieni pettymyksen pisto ehti tuntua takaraivossa. Kun sain tämän jakson hommia selvitettyä, päätin palata asiaan sitten uudemman kerran lähempänä toista jaksoa, tuli heti ekana koulupäivänä yliannostus koulun kurssitietokantaa. Argh.

Tuntuu silti hyvältä, kun pääsee palaamaan viime kevään rytmiin edes hetkeksi. Eli suomeksi, istun galleriassa napit korvissa ja kuuntelen Danubius Rádiota. Enpäs olekaan kuullut sitä koko kesänä, kun mitkään käyttämäni koneet eivät suostu päästämään sivuilla pihahdustakaan. Jotain tuttua ja turvallista. Sain käyttööni tänään jopa rakkaan koneenkin atk-luokasta, siis sen parhaimman, siis sen "opettajan"koneen. Jes. :)

Rutiinit ovat minulle hyvästä. Kun ei tiedä huomisesta, minua alkaa aika nopeasti ahdistaa. Juuri siksi minä olen tykännytkin harjoittelujaksoista, kun on saanut olla töissä. Aamulla menet, kun työt on tehty, menet kotiin, silloin tällöin pidät vapaapäivän. Perhaps I'm a worker bee... Kun sitten ei ole mitään rutiinia, tai yleensäkään lorvailee tyhjän panttina pitemmän aikaa, ei tule tehtyä oikeastaan mitään hyödyllistä. Minä olen tosi huono keksimään itselleeni mitään kehittävää tekemistä. Kyllä turhaa tekemistä aina keksii, mutta siitä ei ole mitään hyötyä kenellekään, vähiten itselleni. Nyt kun koulu "alkaa", on joku sentään potkimassa persuksille, että tee tämä ja tuo, niin pysyt muiden perässä. Oma jalkani ei yllä persuksille asti.


Qopacabana....... soi radiossa....... Copacabana.......

Koko päivän soinut päässä "Besame mucho" kun oon nyt Kalajoella ollessa petsannu ovia ja kynnyksiä. Sen siitä saa kun on riiuulla, pistetään miniä töihin... ;) Noei, mielelläni minä. Välillä saa olla jotenkin hyödyksikin, kun oon melkein viikon täällä jo nurkissa pyöriny. Jotain muutakin saa tehdä ku täytellä hanjie-ristikoita sohvan päätyssä. Sisäinen maalarityttö on herännyt. Mä tykkään maalailla - tai tässä tapauksessa petsata - isoja pintoja. Ja minä kun tykkään tehdä hommani kunnolla, varsinkin kun on toisen talosta kysymys, niin sitten kettuillaan, että "ekkö nää oo viel valamis?". "Elä elä kuule tuu mulle hoputtamaan, saan mä nopeastikin tehtyä, mut en mee sit takuuseen lopputuloksesta." "Jaa nää pyrit siis täydellisyyteen?" "Ainahan minä. Ainahan minä." Juuri näin. Ote siis keskustelusta appiukkokokelaan kanssa.

Mikä ihme siinä on, että sillon kun on kyse jostain kirjottamishommista - lähinnä siis esseistä - niin se riittää, että lopputulos on vähän sinne päin, että kunhan läpi menee suhteellisen kirkkaasti (ettei tarvi sit myöhemmin urputtaa jostain ykkösen tai kakkosen arvosanasta), mut sitten taas tollaset esim maalausjutut tai yleensäkin visuaaliset aikaansaannokset pitää tehdä viimesen päälle kunnolla jos rupeaa ollenkaan niitä tekemään? Esseetä ei näe kukaan muu kuin opettaja itseni lisäksi, mut seinän näkee kaikki. Omaa silmää ainakin häiritsee, jos seinässä on joku ihme valumajälki ja sit rupee ajattelemaan, että kukakohan tunari tonkin on menny maalaamaan.

Jotkut kirjotusjutut on nähny vähän enemmän vaivaa, esim lehdessä julkastavat kirjotukset tai koulunäytelmät. Jos näytelmä on huonosti kirjoitettu, ei sitä kukaan jaksa harjoitella eikä kukaan muutenkaan nauraisi (I should know). Silloin tietää tehneensä hyvää jälkeä kun katsoo työtä vuoden pari päästä ja kehtaa sanoa, että minä sen tein. Tai joutuu kysymään itseltään, että minäkö tuon oon tosissaan tehny, siistä.

Olenko mä jotenkin turhamainen tai tekopyhä, jos julkisivun pitää olla kunnossa? Paitsi siis oma naama, jotka tuntee mut niin tietää etten ulkonäköni hoitamiseen hirveästi aikaa käytä. Julkisesti mun pitää käyttäytyä tietyllä lailla, etten turhaan erottuisi joukosta, ja silloin tällöin kommentoida keskustelua niin että annan itsestäni suht fiksun ihmisen kuvan jolloin minut voidaan ottaa vakavasti kun minulla on oikeasti jotain sanottavaa. Onko se niin? Pitääkö sen olla niin? Kun sitten taas kotioloissa mä oon melkein pahempi kuin Wagner, oluset vaan puuttuu. Ainakin jos muihin naisiin vertaa. Vai onko kaikki vain yhtä julkisivua? Jos kaikki muutkin naiset (tai miksei miehitkin) ovat kotona viimesen päälle sikailijoita ja sitten kun vieraita on näkö- ja kuuloetäisyydellä otetaankin sille maidolle lasi, vaihdetaan vaatteet, kammataan tukka ja pidetään ne puupat sisällä?

Luulen että oma käyttäytymiseni johtuu kuopus-syndroomasta. Haluan että minut otetaan vakavasti. Ja valitettavasti se ei ole minun kohdallani itsestäänselvyys, minun täytyy "ansaita" vakavastiotettavuuteni. Perheen ikuisen vauvan kirous. Tuohon on aina hyvä vedota. :)


Qunniallisesti käyttäytyvä nainen..hah!

Ensimmäinen lomapäivä ja heti piti mennä koululle. Piti päivitellä opparin tutkimussuunnitelma ja lähettää se opelle. On se hyvä, että oltiin ajoissa liikenteessä, viimeinen palautuspäivä olis ollu vasta tänään, niin hyvinhän meillä olis ollu vielä aikaa, mut parasta tehdä mahdollisimman pian pois kummittelemasta. ;)

Tulin ajatelleeksi, että mulla tosiaan tuo kesäkuu näyttää vähän tyhjältä, kun srk:n työt on heinäkuussa. Noh, eipä aikaakaan, kun onnistuin toteamaan, etten vieläkään osaa sanoa "ei". Menin Nyren mukana jututtamaan kuoronjohtajaa, että mitenkäs kuorohommat etenee näillä näkymin, kun ei ole minkäänlaista informaatiota tullut mulle asti. Kun olen ollut siellä Mikkelissä. Sainkin sitten sivun nuotteja ja tervetulotoivotuksen harjoituksiin huomenna H-vedelle klo 11. Jes. Heti kun loma alkaa, niin onnistun saamaan itselleni tekemistä - hyvä sinänsä, mutta varoitusaika oli kovin lyhyt. Onneksi Nyre hokasi että voin tulla mukaan kysymään moista seikkaa, muutenhan mut olis jätetty tyystin koko kuorohärdellin ulkopuolelle elokuulle asti!

Mutta mutta, se "ei"n sanominen.. Samalla reissulla samainen kuoronjohtaja kysyi, että onko 12.5. mulla jotain sovittua juttua. Noh, meinasin ensin olla vähän varautuneella äänenpainolla liikenteessä, ettei olisi pakko sanoa "kyllä". Viikon päästä on jonkin sortin lastenkuoron äitienpäiväkonsertti, johon tarvitsisi nuoren (aikuisen) juontajan, ja vakijuontaja Angel82 ei pääse tulemaan, että voisinko minä millään ruveta. Öh. Mulla olis ollu sama syy olla menemättä kuin Angel82:lla (Barát kör samaan aikaan), mutta mun omatunto ei vaan antanu periksi ja pakko oli lupautua. Mikä ihme siinä on, etten mä osaa sanoa tommosiin juttuihin ei? Nyt mun on pikku pakko mennä sinne. Äh. Ei voi mitään. Pitäis vaan kysellä immeisiltä, että mitä ihmettä konserttijuontaja pruukaa yleensä tommosissa tilaisuuksissa sanoa ja näin päin pois... Sentään runon lausumisesta pystyin liukenemaan. Ehkä olen tulossa isukkiin, se kun on melko jokapaikanhöylä. Kun pyydetään kaikenmoiseen.

Möh.

Tapoin kuitenkin tässä rulijanssin jälkeen kylillä aikaa ja etsin Rautiaisen Sarvivuorta - turhaan. En kehdannut mennä kaupasta tyhjin käsin joten ostin lankoja. Sukkia varten. Punasta ja oranssia, herkulliset värit. De sjua bröder on kesäaikaan näköjään jonkun euron verran halvempaa. Jes. Noh, matka vei HH:lle, ja huomasin Nivalaan ilmestyneen Vapaaseurakunnan oman bleissin. Mistä ihmeestä lähtien, ajattelin, ja jatkoin matkaani. Hain jätskiä ja tenttua - huom! nautittava erikseen! - ja kokeilin huvikseni housuja. Löysinkin uudet kesäpöksyt heti ekalla yrittämällä, mistä olin muutamaa hetkeä myöhemmin aivan ymmälläni. Eikä olleet edes kalliit. Siitä ilahtuneena päätin tehdä toisenkin heräteostoksen, ja löysinkin kivan muistikirjan, eikä sekään ollut kallis. Jes.

Nyt on kahvit juotu ja jätskiä syöty, osin sormillakin (hence the sticky hands). Täydellinen kesäpäivä. Ja minä istun koneella. Sillä lailla, Hannamari...


Qouluhommat kutsuvat, ennemmin tahi myöhemmin....

ps. Eilen kävin pyörälenkillä ja näin meidän talon lähellä asustelevan kanahaukan parinkymmenen metrin päästä ja kuulin ensimmäiset pääskyjen kujerrukset. God bless nature..

Näköjään siitä on ehkäpä muutama viikko kun on viimeksi päiväkirjaa viitsinyt/päässyt rustailemaan. Oikeastaan millään saralla.

Mikkelin harjottelu oli ja meni, hauskaa oli vaikka työ itsessäänkin tuntui välillä aivan paskalta. Kahdella sanalla sanoen: opin paljon. Sekää hyvää että huonoa. Osaapahan sanoa, että millä tavalla minä missään nimessä EN halua tehdä nuorisotyötä seurakunnassa. Tosin, mulle muutenkin sanottiin siellä, että "kun rupeat sitten tekemään nuorisotyötä jossain, niin älä vaan tee niin kuin täällä tehdään". Menee kuulemma terveys. Ja järki. Ja ikä siinä sivussa.

Kyllä mua kaikki pääasiassa piti työntekijäkolleegana toimistolla, mut välillä tuntu vähän siltä, että taas mulle jätetään jotain kertomatta. Liian nuori. Ja liian lapsenuskoinen -ko -kö? Kuka? Minäkö? Kaikkea muuta kuin sitä.

Nyt näki pitkästä aikaa ihmisiä. Siis sellaisia joita tuntee suurinpiirtein, ettei tarvinnu selittää että heiolenHannamariNivalastaniinNivalaonPohjanmaallajossain... Kun jokaiselle siellä sai erikseen selitellä, että siksi olen sellainen tai siksi olen tuota mieltä jne. Mukava nähdä tuttuja. Ainut vaan että melkein heti tuli päänsärkyä, kun piti olla koulun penkillä. Ei se mitään. Lääkkeet on keksitty. Huomenna jatkuu aamuyhdeksältä. Pitää taas suunnitella jotain turhaa, joka pitää esitellä luokalle ja sitten opettajalle ja sitten pitäisi kirjoittaa niin ja niin monta sivua jotain toista juttua ja etsiä sellaisia ja tällaisia lähteitä ja tarkistaa ja uudelleenkirjoittaa ja ja ja... Eli school is back in business.

Oikeastaan voisi melkein väittää piristyvänsä pienestä kolmen päivän koulunkäyntipyrähdyksestä. Alkaa tulla nimittäin sellanen olo vastaan, että mitä sitä kesällä tekis sillon kun ei ole töissä. Se kun on aika lähellä ja töitä ei niin hirveesti tuntunukaan olevan. Vissiin taas oopperan aikaan pitäis mennä museolle, jos tarviivat. Kesäkuu kun tuntuu olevan kalenterissa tyhjä kuin kuolleen pe.... hm.. vatsa. Tarvitsee tekemistä. Tai siis tekemistä aina löytyy - siis turhaa - mutta justiin tällaista, että voi tuntea olevansa olemassa. Eikä vain ässehtisi sohvalla käsitöitä tehden.

Tarvitsee kesälle sisältöä. Möh.

Quuma on mutta olkoon........

Loma tuli, loma meni, lomalta on tuntunu pitkän aikaa kotona asuessa. Mun aivot luulee olevansa todellakin lomalla, kun ovat kotona, nimittäin ei saa mitään kouluun liittyvää yhtään sen paremmin aikaan. Voipi olla että rästihommat tulee tehtyä sitten siellä Mikkelissä (I wish!), kun yhtäkkiä kolahti, etten mä tunne sieltä ketään, eikä ole telkkariakaan sitten mitä kahtoa (en aio tällä kertaa raahata sitä mukaani, tietokoneen vain). Voipi tulla pikkaasen tylsää töiden välillä...

Kiva. Täällä on opistolla menossa jonkin sortin tutorkoulutussessio. Menin viimesen luennon jälkeen ihan normaaliin tapaan atk-luokkaan "opettajan koneelle" niin kuin lähes aina, ja sitten pitikin lähteä hakemaan allekirjoituksia harjoittelusopimuksiin opettajalta alakerrasta. Jäin kirjautuneena koneelle ja jätin tavarani koneen ääreen, kun se on yleensä riittänyt merkiksi, että kone on varattu, näpit irti. Kun tulin takaisin, luokka oli täynnä tutorkoulutettavia - minun konettani myöten! Eivätkä voineet edes vaivautua kirjautumaan ulos minun käyttäjältäni. Voi tuska ja ahdistus, kun siinä olivat vähässä ajassa ehtineet tallentaa vaikka ja mitä ryhmätyötekstitiedostoja mun käyttäjään ja niitä tyyppejä sitten ramppasi tuossa hakemassa niitä tikuillensa. Tyyliin sellasia a4:n mittasia ranskalaisviivalistoja. Mikä niitä tekulaisia oikeasti vaivaa, kun ne reppanat ei osaa enää kirjottaa tommosia listoja ruutupaperille ja esitellä tuotostansa sitten siitä?! Ei, pitää kirjoittaa lista koneella, ja sitten ihmetellään, että miten himskatissa listan saa tulostettua, kun täällä on ihan eri tulostushässäkät kuin tekulla. Voi pyhä yksinkertaisuus.

Olin jossain vaiheessa pitänyt itseäni täytenä nörttinä. Tänään tuli todistettua, että minulla on siis vielä toivoa.


Qontrol-Atl-Del, hyvät ihmiset!!

Jjoo. Muutto oli siis eilen. Sehän tuli nyt kaikille selväksi: MÄ MUU-TIN EI-LEN TA-KAI-SIN KO-TIIN. Mutta se mitä muuton yhteydessä tapahtui oli mielenkiintoista. Ainakin mun mielestä, en mä muista ihmisistä tiiä.

Ennen tultiin autolla hakemaan hirveäksi määräksi osoittautunutta rompekasaa, oli opistolla tuhkakeskiviikon jumalanpalvelus. Noh, ei siinä mitään. Jumiksen aikana sain kaksi tekstiviestiä, olin idiootti unohtanu halosta värinät päälle, niin meinas sydän pompata kurkkuun molemmilla viesteillä. Toisen viestin jälkeen päätin kurkata, että kukamitähäh, ja totesin vain, että pitääpä palveluksen jälkeen lukea viestit uudestaan, kun virret juoksee liian nopeasti. Rupesinkin sitten lukemaan viestejä samalla kun kävelin kirkkosalista pois - portaita alas. Kun kännykkä oli tiellä niin en sitten enää nähnytkään viimeistä porrasta ja onnistuin horjahtamaan. Nilkka nyrjähti aika kipeästi.

Kun se saatiin sidottua, niin kyllä sillä kävelemään pääsi, mutta aika kivuliaasti. Että mitään hirveän kamalia rikkoumia ei tullut onneksi. Sain muuttokuorman isukin kanssa kasattua ja purettua kyllä. Mutta kun väänsin illemmalla tietokoneen yksin yläkertaan, niin sitten kipu alkoi tuntua jo sietämättömältä. Eikä sekään edes riittänyt, vaan piti vielä ruveta kieleenkin sattumaan, tuntui että nyt se tippuu kokonaan. Kipu levisi sitten kurkkuun ja aina kun leffan aikana soffalla makoillessa ähkäisin tuskissani, tiesi että nielaisin. Mutta nyt on ookoo. Jes.

---

Kiireen vilkkaan tuli hujahdettua opinnäytetyöseminaariin keskustaan ja takaisin. Tutkimussuunnitelman esittelyssä meni sellainen parttia rallaa tunti, ja huomas kyllä että se oli kirjoitettu yli kuukausi sitten. Ei ensinnäkään millään meinannu muistaa, että mitä sinne oli tullut kirjoitettua ja mitä ei, ja kun paljon on ehtinyt tapahtua tässä välissä, että hommat on edenny oikeasti jopa aikataulun mukaan. Siinähän se meni aika selitellessä, että oltiinkohan me mietitty sitä ja tätä silloin kirjoitusvaiheessa vaiko vasta pari viikkoa sen jälkeen.....? Nnojoh, kyllä siitä saa ihan kokopäiväduunin siitä opparin teosta sitten kun sitä alkaa oikeasti tekemään urakalla. Tuli sen verran tuota kommenddia. Otetaan se positiivisesti. Ainakin opinnäytetyön ohjeistus oli oiken!!! :D


Quukausi alkoi näin....

Mämuutanmämuutanmämuutanmämuutanmämuutanmämuutan....

Eli siis tänään. Parin tunnin päästä. Eli mä olen vissiin nyt alkuinnostuksen jälkeen ehkä hieman harvemmin inter-eetterissä ja galleriassa. Kun ei oo kotona nettiä. Tai sitten vaihtoehtoisesti mua näkyy täällä useammin, jos pitää tappaa aikaa ennen kotiinmenoa, kun pitänee poimia aina äippä kyytiin töistä. Eli nyt alan olla maailman menosta VIELÄ syrjemmässä kun ennen.

Aina kun on asunu Rautsilla, niin on jotenkin ollut muusta elämästä ihan pihalla - lähinnä siis siitä, mitä Ylivieskassa tapahtuu. Nyt sekään ei enää riitä, nyt alan olla ihan pihalla siitä mitä Rautsillakaan tapahtuu. Tyypillistä.

Mutta syyyömään nyt. Ja jumikseen. Ja lastaamaan autoa. Ja palauttamaan avainta. Ja sitten kotiin. Snif.


Qauas taakse jää maisemat nää.....

Huomenna siis tentti, ja niitä sellaisia tenttejä, joihin ei tarvita kirjaa - ja sekös mulle passaa! Olen hidas lukija, ja monesti joko rakastan tai vihaan niitä kirjoja, jotka tulevat tenttiin. Yleensä vihaan. Nyt on muistiinpanotentti. Pitäisi jotenkin saada hahmotettua kokonaiskuva siitä koko kurssista, että saa jotenkin sitten mielen sopukoihin sitä tietoa jotenkin loogisesti jäsenneltyä. Eli siis kirjoitan jälleen kerran kaikki muistiinpanot uudestaan sähköiseen muotoon (minä kun en ole niitä jotka kuskaavat läppäreitä tunnilla mukana), ja tulostan ne pois. Hyväksi havaittu tapa. Se toimi silloin oikein hyvin kun eräs entinen opemme kirjoitti niin ihmeellisiä kalvoja, että oikeastaan minä olin niitä harvoja, jotka saivat koukeroista jotain selvää (eli siis apteekkarin ura voisi olla mahdollinen vaihtoehto ;). Jotta saisi itse muistiinpanoista jälkeenpäin mitään selkoa, niin minä tietokoneen kanssa vähän selvensin tekstiä. 5 tuli tentistä. :) (huom 1-5)

Mutta toisaalta mä en jaksa edes ressata koko tentistä. Meillä ei oo pitkään aikaan ollu sellasia kirjatenttejä, mitä mä vihaan, niin ei sitä osaa tämmösestä sit ressata. Viimeksi tosin kun meillä oli kirjatentti, ressasin pahasti enkä jaksanut lukea siihen kuuluvaa kirkon 3-vuotiskertomusta kokonaan ja tuskissani huonosta valmistelustani menin kuitenkin tekemään mokoman tentin. 4 tuli kurssista - voitte siis kuvitella kuin loksahti monttu auki kun kuulin.

Mä otan sen aika lailla itsestäänselvyytenä, että mä pääsen tentin läpi. Sehän on selvä, en mä täysin valmistelematta tenttiin koskaan mene. Mutta nykyään en jaksa välittää tuon taivaallista siitä, minkä arvosanan sieltä saan. Kunhan se on läpi. Ehkä se tuntuu vähän ikävältä, kun valmisteluista huolimatta tulee 2 tai jopa 1 (niin ei ole onneksi vielä käynyt), mutta ei sillä loppupeleissä ole NIIN suurta merkitystä. Näin mä uskon. Ei mun pystyvyys alalle ole kiinni siitä, että mitä minä tenteistä saan arvosanoiksi. Se riippuu minusta itsestäni.

Kyl mä luulen, että töissä olen vähän tunnollisempi kuin koulussa. Koska työnteko on kivempaa.


Qansalaistoiminta ja qirkko hykn 131 kutsuu...

Päätä särkeny vaihteen vuoksi koko heela daageni. Mutta nyt alkaa pikkuhiljaa elämä voittamaan. Jostain syystä ylämäki alkoi puhelusta näyttelijäkolleegan kanssa. Puhuttiin siitä, että kuin nuori rakkaus on ihana asia. :)

Viime harjoituksissa sunnuntaina, kun kolleega kysyi, että onko ollu ikävä armeijasiippaa, ja millon se on tulossa lomille sieltä. Ihan kuulina vaan olin vastannut, että no joo, onhan sitä vähän, ens viikolla on tulossa (eli siis nyt elettävällä hetkellä). Nyt sitten puhelimessa tänään kysyi kolleega että tuliko pussailtua. "Noh tulihan sitä lievästi sanottuna", vastasin. Se oli miettiny että kehtaako kysyä, mutta oli pakko kysyä, kun olin kerran niin coolina edellisellä kerralla vastannut ikävöimisiin, että pakko oli ottaa selvää. Että onko minulla sydäntä ja oonko mä vaan olevinaan. Oli sitten iloinen havainto, että ihan tolokku immeinen mie syämmen asioissa oun sittennii. :)

Mutta miten sitä osais lakata murehtimasta asioista. Kun se murehtiminen näkyy minussa. Ite en käsitä, että miten sen näkee, mutta on kysytty pariinkin otteeseen, että mit mä murehdin. En oikein tiedä itsekään, että mitä mä tarkalleen ottaen murehdin. Jotenkin se liittyy mun uskonelämään, muttei se enää ole se sama asia, mitä olin murehtinut tuossa parisen viikkoa sitten. Silloin oli sellainen jatkuva suorittamisen tarve. Mutta nyt tää ei oo sitä. Jotain muuta. Kun vaan keksis mitä. Tai sit mä murehdin vaan sitä, että mitä ihmettä mä murehdin. Argh, kun meinaa mennä taas oravanpyöräksi, eikä siihen pisteeseen tarttis päästä ensinkään.


Qumajaa ohtassa lekan iskut....