IRC-Galleria

Jjoo. Muutto oli siis eilen. Sehän tuli nyt kaikille selväksi: MÄ MUU-TIN EI-LEN TA-KAI-SIN KO-TIIN. Mutta se mitä muuton yhteydessä tapahtui oli mielenkiintoista. Ainakin mun mielestä, en mä muista ihmisistä tiiä.

Ennen tultiin autolla hakemaan hirveäksi määräksi osoittautunutta rompekasaa, oli opistolla tuhkakeskiviikon jumalanpalvelus. Noh, ei siinä mitään. Jumiksen aikana sain kaksi tekstiviestiä, olin idiootti unohtanu halosta värinät päälle, niin meinas sydän pompata kurkkuun molemmilla viesteillä. Toisen viestin jälkeen päätin kurkata, että kukamitähäh, ja totesin vain, että pitääpä palveluksen jälkeen lukea viestit uudestaan, kun virret juoksee liian nopeasti. Rupesinkin sitten lukemaan viestejä samalla kun kävelin kirkkosalista pois - portaita alas. Kun kännykkä oli tiellä niin en sitten enää nähnytkään viimeistä porrasta ja onnistuin horjahtamaan. Nilkka nyrjähti aika kipeästi.

Kun se saatiin sidottua, niin kyllä sillä kävelemään pääsi, mutta aika kivuliaasti. Että mitään hirveän kamalia rikkoumia ei tullut onneksi. Sain muuttokuorman isukin kanssa kasattua ja purettua kyllä. Mutta kun väänsin illemmalla tietokoneen yksin yläkertaan, niin sitten kipu alkoi tuntua jo sietämättömältä. Eikä sekään edes riittänyt, vaan piti vielä ruveta kieleenkin sattumaan, tuntui että nyt se tippuu kokonaan. Kipu levisi sitten kurkkuun ja aina kun leffan aikana soffalla makoillessa ähkäisin tuskissani, tiesi että nielaisin. Mutta nyt on ookoo. Jes.

---

Kiireen vilkkaan tuli hujahdettua opinnäytetyöseminaariin keskustaan ja takaisin. Tutkimussuunnitelman esittelyssä meni sellainen parttia rallaa tunti, ja huomas kyllä että se oli kirjoitettu yli kuukausi sitten. Ei ensinnäkään millään meinannu muistaa, että mitä sinne oli tullut kirjoitettua ja mitä ei, ja kun paljon on ehtinyt tapahtua tässä välissä, että hommat on edenny oikeasti jopa aikataulun mukaan. Siinähän se meni aika selitellessä, että oltiinkohan me mietitty sitä ja tätä silloin kirjoitusvaiheessa vaiko vasta pari viikkoa sen jälkeen.....? Nnojoh, kyllä siitä saa ihan kokopäiväduunin siitä opparin teosta sitten kun sitä alkaa oikeasti tekemään urakalla. Tuli sen verran tuota kommenddia. Otetaan se positiivisesti. Ainakin opinnäytetyön ohjeistus oli oiken!!! :D


Quukausi alkoi näin....

Mämuutanmämuutanmämuutanmämuutanmämuutanmämuutan....

Eli siis tänään. Parin tunnin päästä. Eli mä olen vissiin nyt alkuinnostuksen jälkeen ehkä hieman harvemmin inter-eetterissä ja galleriassa. Kun ei oo kotona nettiä. Tai sitten vaihtoehtoisesti mua näkyy täällä useammin, jos pitää tappaa aikaa ennen kotiinmenoa, kun pitänee poimia aina äippä kyytiin töistä. Eli nyt alan olla maailman menosta VIELÄ syrjemmässä kun ennen.

Aina kun on asunu Rautsilla, niin on jotenkin ollut muusta elämästä ihan pihalla - lähinnä siis siitä, mitä Ylivieskassa tapahtuu. Nyt sekään ei enää riitä, nyt alan olla ihan pihalla siitä mitä Rautsillakaan tapahtuu. Tyypillistä.

Mutta syyyömään nyt. Ja jumikseen. Ja lastaamaan autoa. Ja palauttamaan avainta. Ja sitten kotiin. Snif.


Qauas taakse jää maisemat nää.....

Huomenna siis tentti, ja niitä sellaisia tenttejä, joihin ei tarvita kirjaa - ja sekös mulle passaa! Olen hidas lukija, ja monesti joko rakastan tai vihaan niitä kirjoja, jotka tulevat tenttiin. Yleensä vihaan. Nyt on muistiinpanotentti. Pitäisi jotenkin saada hahmotettua kokonaiskuva siitä koko kurssista, että saa jotenkin sitten mielen sopukoihin sitä tietoa jotenkin loogisesti jäsenneltyä. Eli siis kirjoitan jälleen kerran kaikki muistiinpanot uudestaan sähköiseen muotoon (minä kun en ole niitä jotka kuskaavat läppäreitä tunnilla mukana), ja tulostan ne pois. Hyväksi havaittu tapa. Se toimi silloin oikein hyvin kun eräs entinen opemme kirjoitti niin ihmeellisiä kalvoja, että oikeastaan minä olin niitä harvoja, jotka saivat koukeroista jotain selvää (eli siis apteekkarin ura voisi olla mahdollinen vaihtoehto ;). Jotta saisi itse muistiinpanoista jälkeenpäin mitään selkoa, niin minä tietokoneen kanssa vähän selvensin tekstiä. 5 tuli tentistä. :) (huom 1-5)

Mutta toisaalta mä en jaksa edes ressata koko tentistä. Meillä ei oo pitkään aikaan ollu sellasia kirjatenttejä, mitä mä vihaan, niin ei sitä osaa tämmösestä sit ressata. Viimeksi tosin kun meillä oli kirjatentti, ressasin pahasti enkä jaksanut lukea siihen kuuluvaa kirkon 3-vuotiskertomusta kokonaan ja tuskissani huonosta valmistelustani menin kuitenkin tekemään mokoman tentin. 4 tuli kurssista - voitte siis kuvitella kuin loksahti monttu auki kun kuulin.

Mä otan sen aika lailla itsestäänselvyytenä, että mä pääsen tentin läpi. Sehän on selvä, en mä täysin valmistelematta tenttiin koskaan mene. Mutta nykyään en jaksa välittää tuon taivaallista siitä, minkä arvosanan sieltä saan. Kunhan se on läpi. Ehkä se tuntuu vähän ikävältä, kun valmisteluista huolimatta tulee 2 tai jopa 1 (niin ei ole onneksi vielä käynyt), mutta ei sillä loppupeleissä ole NIIN suurta merkitystä. Näin mä uskon. Ei mun pystyvyys alalle ole kiinni siitä, että mitä minä tenteistä saan arvosanoiksi. Se riippuu minusta itsestäni.

Kyl mä luulen, että töissä olen vähän tunnollisempi kuin koulussa. Koska työnteko on kivempaa.


Qansalaistoiminta ja qirkko hykn 131 kutsuu...

Päätä särkeny vaihteen vuoksi koko heela daageni. Mutta nyt alkaa pikkuhiljaa elämä voittamaan. Jostain syystä ylämäki alkoi puhelusta näyttelijäkolleegan kanssa. Puhuttiin siitä, että kuin nuori rakkaus on ihana asia. :)

Viime harjoituksissa sunnuntaina, kun kolleega kysyi, että onko ollu ikävä armeijasiippaa, ja millon se on tulossa lomille sieltä. Ihan kuulina vaan olin vastannut, että no joo, onhan sitä vähän, ens viikolla on tulossa (eli siis nyt elettävällä hetkellä). Nyt sitten puhelimessa tänään kysyi kolleega että tuliko pussailtua. "Noh tulihan sitä lievästi sanottuna", vastasin. Se oli miettiny että kehtaako kysyä, mutta oli pakko kysyä, kun olin kerran niin coolina edellisellä kerralla vastannut ikävöimisiin, että pakko oli ottaa selvää. Että onko minulla sydäntä ja oonko mä vaan olevinaan. Oli sitten iloinen havainto, että ihan tolokku immeinen mie syämmen asioissa oun sittennii. :)

Mutta miten sitä osais lakata murehtimasta asioista. Kun se murehtiminen näkyy minussa. Ite en käsitä, että miten sen näkee, mutta on kysytty pariinkin otteeseen, että mit mä murehdin. En oikein tiedä itsekään, että mitä mä tarkalleen ottaen murehdin. Jotenkin se liittyy mun uskonelämään, muttei se enää ole se sama asia, mitä olin murehtinut tuossa parisen viikkoa sitten. Silloin oli sellainen jatkuva suorittamisen tarve. Mutta nyt tää ei oo sitä. Jotain muuta. Kun vaan keksis mitä. Tai sit mä murehdin vaan sitä, että mitä ihmettä mä murehdin. Argh, kun meinaa mennä taas oravanpyöräksi, eikä siihen pisteeseen tarttis päästä ensinkään.


Qumajaa ohtassa lekan iskut....

En siis onnistunut eilisessä tavoitteessani, sillä kun onnistuin lopettamaan "pienen nettisessioni", kello oli jotain puolen seitsemän tai vastaavan luokkaa. Ja kun olin syönyt nälkäni pois, kello väitti etten enää ehtisi mitään järkevää tehdä ennen voittoisaksi osoittautunutta curling-ottelua, joten leikin paintin kanssa, josta lopputuloksia näkyy "räpelöt"-albumissani.

Siirrän itseni haastamisen tähän tehtävään siis tälle päivälle. Kunhan ehdin sähköposteihin vastaamiselta. ;)

Muutto edessä. Kotiin takaisin. Vihaan muuttamista. En siksi että olen menossa kotiin, se oli minun oma ideani ja tykkään olla kotona, mutta muuttaminen yleensä ottaen on jotain, mitä välttelen. Ehkä se piinaava tekijä siinä on pakkaaminen. Vihaan pakkaamista. Kun tulin kesällä Unkaristakin takaisin, niin kaverin piti pakata mun tavarat laukuun mun puolesta, kun en itse pystynyt ahdistuksissani. Hengestä alkaa ottamaan, kun pitää laittaa kaapista kaikki vaatteet matkalaukkuun, kerätä ja kääriä paperiin kaikki astiat ja setviä, mitkä paperit kuuluvat mihinkin laatikkoon. Kun asettuu johonkin paikkaan tietyksi määräajaksi, sinä aikana se tuntuu kodin korvikkeelta. Sitä levittelee ympäriinsä niitä pieniä juttuja (ei välttämättä krääsää), jotka tekee paikasta viihtyisän ja mukavan. Siinä vaiheessa kun kaikki on optimaalisimmillaan, niin kaikki pitää kerätä pois ja laittaa laatikoihin. On kuin koko elämänsä pitäisi kääriä pakettiin ja siirtää jonnekin paikkaan, mihin se ehkä joskus taas tuntuu kuuluvansa. Ja kun laatikot purkaa, jotain jää ottamatta esille. Huomaa, ettei tuota enää tarvitse tai jaksa ottaa näkyviin. Menettää pienen palan itseään.

Sitten kun opiskelu loppuu, pitää toivoa, että pian löytää sen tulevaisuuden kotinsa, ettei enää tarvitsisi pakata. Eikä puratessa jättää mitään omasta itsestään ö-arkistoihin pölyttymään hyllylle.


Qun oman kotini löydän, sieltä en vapaaehtoisesti lähde.

Pitää ottaa. Että saa koulutöitä tehtyä. Tulee vaan huono omatunto, kun kuuntelee luokan vieruskaverin itsenäisten kurssien suorituksista, että nyt on se ja se työn alla ja tuo toinen juttu on kohta selvä. Kun itse tekee kurssinsa lähestulkoon ei-itsenäisesti niin kuin suurin osa meistä, niin ei saa mitään tehtyä, kun laiskottelee vaan.

Mutta tänään päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Ajatus lähti siitä, kun köllöttelin sängyssä puolihorroksessa tänä vapaapäivänä liian pitkään aamuun ja lopen nousin hellällä niskalla. Eilenkin oikeastaan jo alustinkin tätä tulevaa ah-niin-ahkeraa päivää tekemällä suklaamurumuffinssit, ettei tänään tarvitsisi käyttää sitä tekosyynä: "en voi nyt tehdä kouluhommia, kun pitää tehdä nämä muffinssit". Hah, tunnen itseni jopa niinkin hyvin, että varauduin siihen! Hyviä muffinsseja tuli muuten.

Tavoitteenani siis tälle päivälle on saada vähintään kaksi sivua etiikan esseetä kirjoitettua. Se on minulle tässä hetkessä kova sana. Ainoat tauot mitä itselleni sallin tästä lähtien on tämä pieni nettisessio sekä 20.45 alkava telkkarisessio - curlingottelu Suomi - Iso-Britannia sekä Fry & Laurie ykköseltä, sikäli mikäli se ei ole jo loppunut lupia kyselemättä. Niin ja tietysti lakisääteiset kahvinkeittotauot.

Palaan ehkä huomenna asiaan, miten saavutin tavoitteeni.


Qerro qerro quvastin, qen on qelliksessä ahkerin... (en ainakaan minä!)

Nyt piti vaihtaa taas uuteen käsityöhön, kun akuutista projektista loppui lanka. Tänään siis edessä lankakauppaan meno. Pääsin kuitenkin alkuun tässä uudessa työssä, kun sekin on ollut tarkoitus tehdä jo viimeiset pari vuotta. Aina se on vain jotenkin jäänyt niiden kiireellisempien jalkoihin. Positiivista sinänsä, että ainakin se on loppuun asti ajateltu. Ja lisää tilausta tulee. Paljon mukavampi tehdä käsitöitä muille, sillon ne tulee oikeasti tehtyä ja itelle tulee tehtyä ideoidenpuutteessa kaikkea turhaa. Nytkin on ruokalistalla huivi, laukku, kännykkäpussi, pipo ja pitkähihainen yönuttu joka peittää lähinnä vain hartiat. Ja pitäisi yksi papinpukukin korjata - se on jo haasteellisempi, kun en tahdo oikein uskaltaa koskeakaan siihen...

Välillä tulee vain sellainen olo taas, että olisipa vapaa kaikesta vastuusta mitä koulu ja joillakin työt teettävät. Että voisi vain ottaa rennosti ja istua katsomassa olympialaisia ja tehdä juttuja mitkä itteä kiinnostaa. Käsitöiden lisäksi minulla tuli tänään jokin ihmeen into kokeilla tehdä powerpoint-esitys jostain ihan typerästä turhasta aiheesta, kun näki tänään tunnilla tosi miellyttävän esityksen. Välillä tekisi mieli kirjoittaa jokin ehkämaailmanparas runo tai oivallus. Oivalluksen kirjoittamista silmällä pitäen laitoinkin muuten itselleni muistiin eilen kuulemani hassun ajatuksen: suomalaisuus on kiinni ilmeisesti siitä maksaako Suomeen veroja (viitaten "rakkaisiin" ulkomailla asuviin urheilijoihimme).

Jotain ihan tällaisia turhia juttuja tekisi mieli tehdä. Ei nyt välttämättä kokopäiväisesti, siihen ehtii tottua jos joutuu työttömäksi tai on aika siirtyä eläkkeelle. Mutta ihan vain silloin tällöin. Ottaisi vain raakasti päivän vapaata kaikesta vastuusta jos siltä tuntuu ja omistaa sen päivän jollekin sellaiselle jutulle, joka sillä hetkellä kiinnostaa. Ja kun taas tulee vastaan päivä, jolloin mikään ei yksinkertaisesti kiinnosta, niin sitten palaa töihin. Niin yksinkertaista se olisi. Jos olisi. Muttei ole. Harmin paikka.


Qiitos, olette mahtava yleisö. :)

Nyt selvis senki väsymyksen syy. Heräsin yöllä kuumeessa, ja sain sitten ne aikaisemmin kaipaamani pari päivää vapaata, tosin eka päivä ois ollu vapaa muutenkin. Menin sitten kotio sairastamaan. Ehkä pahin vaiva ei ollu itse kuume, vaan se mitä kokopäiväisestä sairastamisesta seurasi. Kun ei pysty olemaan muuten kuin pötköllään heikon olon takia, niin selkä ja niskahan siinä meni, ja kun niska on kipee, niin pää on kipee. Ja sitten vielä tulevaisuuden mummovaiva eli helposti kipeytyvä lonkka ja oikea olkapää eivät olleet kovinkaan hiljaisella tuulella, pitihän niidenkin saada sanoa oma vastalauseensa jatkuvalle makoilulle. Paidan vaihto tuntuu aika ilkeältä olkapään takia.

Huvitti musiikkiterapian tunnilla tänään, kun käytiinkin läpi, mitä eri värit tarkoittavat. Jotenkin tunnistin itseni parhaiten violetista, sanoi muut mitä tahtoi:
"henkisin väri, luovuutta, syvää näkemystä, laajempaa käsittämistä, luopumista, irti arjesta, ismit ja dogmit tärkeitä"
Varsinkin siinä sivussa, kun mielessäni on vaikka ja minkälaisia laajoja ja syviä näkemyksiä (joita en ole saanut kellekään sanotuksi, kun en osaa pukea niitä sanoiksi), ovat kaiken sortin ismit ja "psykologiset vaikutukset" turhan tärkeitä. En sitten tiedä onko tuo niin hyvä juttu. Mutta eihän me täydellisiä olla. Tänään kun taas vaihteeksi pukeuduin kokomustaan, niin joku olisi voinut nähdä minut sen valossa:
"voima, arvovalta, asiallinen, tuntuva ja näkyvä väri, synkkyys, kielteisyys, pelottava, kilpi/suoja, negatiivisuus kasvaa"
Aika voimakasta väitettä. Vaikka minän valitan usein, en minä nyt synkkänä itseäni pidä. Ehkä kaikki violetissa ei osu täysin yksiin, ja mustassa jokin saattaa pitää paikkaansa. Mutta eihän ihminen ole vain jonkin värinen. Ja lähinnä nauratti ajatus oranssin alaselän vaivoihin parantavista voimista.

Tämä värienselitys taisi olla sama litania, mikä kuultiin elämys- ja dialogipedagogiikan kurssilla leirillä, kun piti sekoittaa sormiväreistä senhetkisen sielunmaiseman väri. Silloin sekoitin jonkin sortin vaaleansinisen niin kuin moni muukin toisistaan riippumatta, talvi silloin kun kerran oli. Mitäs sinisestä sanotaan:
"ajattelua avartava, luovuutta, pohdintaa, viileä, rauhoittaa, antaa tilaa, kuria ja järjestystä, nukuttaa, kylmä asiallisuus, liika järkiperäisyys, yksinäisyys, erakoitumista"
Sillä leirillä eristäydyin joukosta jäämällä toisena aamuna nukkumaan. Olisin tarvinnut jotain oranssia alaselälleni. ;) Ja oli muutenkin paska fiilis koko leiristä. Sen nukkumisen takia sain kirjoittaa opettajalle yhden A4:n verran teoriaa - ikään kuin se korvaisi hyvin lumikenkäkävelyn.


Qullan väristä ei ollut puhetta....

Tiedän tiedän, olen yleensäkin ottaen aina väsynyt. Niinkin väsynyt, että oikein ihmetyttää, jos jonain päivänä ei väsytä. Mutta tänään oikein erikoisen väsy on kieltämättä. Ihan normaaliin aikaan menin nukkumaan, ja ihan inhimilliseen aikaan nousin ylös. Johtuu varmaan eilisestä.

Katsoin eilen telkkarista kaikkien talviurheilulajien keisaria CURLINGIA, sattui olemaan Kanada-Ruotsi -ottelu. Asetuin oikein mukavasti keittiöön raahatulle sohvan virkaa hoitavalle sängylle horisontaaliseen asemaan, ja kun alkoi hieman paleltamaan, vedin peiton korviin. Sitten jossain vaiheessa silmät painuivat kiinni. En usein nuku päiväunia, joten tämäkin kerta suoriutui vähän pätkissä, puolentoista tunnin sisään kuitenkin. Kerkesin nähdä suhteellisen erikoisen unenkin.

Harvinaista sinänsä, tämä uni ei ollut niin skisto kuin uneni yleensä, mutta tarkemmin ajateltuna utopistinen kuitenkin. Olin käymässä sodankyläläisessä metsikössä lähellä jotain koulurakennuksia, joissa koulupäivä oli kovaa vauhtia käynnissä. Metsikössä oli siippani komppanialla taisteluharjoitukset käynnissä ja jostain syystä ei ollut ongelma, vaikka vietinkin "tukikohdassa" niin sanottua hang-around-elämää ja leikin vähän radiopuhelimella. Jossain vaiheessa kokeilinkin selkääni siippani reppua ja laitoin radiopuhelimen henkselissä nimenomaista tarkoitusta varten olevaan taskuun. Kun väki alkoi koota kamppeita kasaan, alikessu hymähti meikäläiselle ja huudahti väelle, että "yksi on vielä elossa". Sitten alikessu nyökkäsi minulle, että juokse piiloon, ja minähän juoksin. Ja totta kai minut oli pakko saada kiinni, koska reppu ja radiopuhelin olivat vieläkin hallussani. Etsin vaikka ja minkälaisia piiloja, ja kun vihdoin löysin koulurakennuksesta ehkä maailmankaikkeuden piiloimman piilon, heräsin.

Ehkä minun ei pitäisi nukkua päiväunia. Toisaalta, tuo oli ensimmäinen uni ikinä, missä siippani esiintyi. Curlingottelun lopputulos ei jäänyt mieleen.

Paitsi tänään Suomi voitti Uuden-Seelannin, jee! :)


Qurling on pelien quningas......

Niinhän sitä lauletaan. Eilen tuli auteltua ystäviä asiassa jos toisessakin. Kouluhommissa, kuskina ja siinä sivussa leivoin vielä yhteishyväksi oikein onnistuneita, itse jostain muusta ohjeesta sovellettuja "särkyneiden sydänten muffinsseja". Mutta oikeita hommia, mitä olisin tehnyt itseäni varten... aika vähän.

Nolottaa ehkä vähän, liittyen erääseen tiettyyn tyyppiin, johon aina aika ajoin pitää yhteyttä. Ei hirveän usein, mutta sitten kun tulee juteltua, niin aina löytyy jotain mielenkiintoista keskusteltavaa. Meitä yhdistää Unkari. Keskustelemme usein maasta ja kielestä, mutta joskus saattaa tulla aiheeksi ihan uskonasiatkin ja sen sellaiset. Mutta yleensä, kun otan häneen yhteyttä, niin minulla on jokin palvelus, usein tosi pikainen. Nytkin laitoin sähköpostia, että voisiko hän kääntää minulle ennen perjantaita yhden unkarilaisen biisin sanat (hän osaa sujuvaa unkaria siis), niin tietäisi mitä siinä lauletaan, että vois soittaa sen sitten musiikkiterapian tunnilla - ehkä. Sitten hoksasin jossain vaiheessa, että kyllähän sillä kaverillakin on oma elämä, ei se välttämättä ehdi. Laitoinkin, että pikkuisen harmittaa kun huomasin että otan yhteyttä yleensä silloin kun tarvitsen hänen apuaan. Ja pikaista sellaista.

Ehkä olen tullut tässä suhteessa isääni. Sillä on paljonkin sellasia ystäviä, joihin se ei erityisemmin pidä yhteyttä arkena, eikä kaikille välttämättä sitä joulukorttiakaan laita. Mutta aina kun ystävykset kohtaavat nassutusten, niin juttua tulee niin kuin he olisivat nähneet viimeksi eilen. Ja aina, kun jompikumpi tarvitsee apua jommaltakummalta, niin totta kai autetaan. Oli se sitten auton lämmitysroikan lainaaminen tai ylisuuren kalasaaliin jakaminen tai ihan vain vaikka neuvon kysyminen. Mitä vain. Itse en jotenkin vain koe iskän tavoin tarvetta pitää jatkuvasti kuulumistenvaihtoyhteyttä, jos ei ole mitään erityistä asiaa. Onhan se kiva kuulla ystävistä, mutta itse koen todella vaikeaksi olla aloitteentekijä, jos minulla ei ole mitään nimettyä syytä kirjoittaa.

Niin kuin Uma Thurman sanoi Pulp Fictionissa jotenkin näin: "Miksi meidän täytyy jauhaa paskaa voidaksemme tuntea olomme mukavaksi? Silloin huomaa löytäneensä jonkun erityisen, kun pystyy pitämään sen turpansa kiinni ja jakamaan hiljaisen hetken hänen kanssaan tuntematta oloaan epämukavaksi."


Qultaa ne ystävät on.....