IRC-Galleria

Olisin halunnut olla jotakin muuta. Pienviljelijän poika Kannakselta, pirtun salakuljettaja kolmekymmenluvun Amerikassa, britti-herrasmies kuusikymmenluvun Berliinissä, ehkä ydinsotaa vuorensisään paenneiden sukupolvien jälkeläinen. Ehkä jopa avaruutta halkovan aluksen teknikko tai taivaanrantaan jatkuvan cyberneettisen kaupungin kaduilla käyskentelevä laitapuolenkulkija. Tai edes se yksi Tahvo jonka vanhemmat telkeytyivät omaan kellariinsa kylmän sodan kylmimpinä vuosina vain jotta poika voisi pompata keskelle romanttista komediaa.

Mutta kaikesta toivomisesta ja haaveilusta huolimatta en ole. Koska omaa elämäänsä ei voi etukäteen voi valita, synnyin insinöörin ja opettajan pojaksi, iltatähdeksi. Suuren, tai edes jännittävän elämän sijasta olenkin kiinni karussa arjesta. Vanhempieni toiveista huolimatta minusta ei koskaan tule maailmankuulua kemistiä tai tekniikan tohtoria, hyvä jos edes diplomi-insinööriä. Päädyin elämään lapsuuttani lamaiselle 90-luvulle ja nuoruuttani uuden vuosituhannen alkuun. Vuosituhannen joka ei tuonutkaan mukana mitään ihmisten arkea mullistavaa. Ei maailmanloppua tai Jumalan pojan toista tulemista. Tekniikka on kehittynyt, kyllä, mutta sen lisäksi että jokainen käyttää keskimäärin tunnin internettiä päivässä onko mikään ratkaisevasti muuttunut? Tieteiskirjallisuuden suurista fantasioista vain luottokortti ja matkapuhelin taisivat toteutua. Nuorison kapina vanhempia sukupolvia vastaan on sekin tylpistynyt tekijänoikeusrikoksiksi ja pieniksi taloja valtaaviksi ja maailmaa eläin kerrallaan pelastaviksi ryhmiksi. Tällaiselle helposti ympäripuhuttavalle nuorelle ei enää ole tarjolla ahdollisuuksia tulla huijatuksi taistelemaan suuremman asian puolesta. Asian jonka merkitystä hän ei välttämättä itse ymmärrä edes auttavasti.

Kaiken jännityksenkaipuun keskellä alan pikkuhiljaa ymmärtämään, etten välttämättä olekaan tuomittu tylsyyden kadotukseen. Pienellä etsimisellä ja antautumisella elämän vietäväksi arjestakin löytyy jatkuvasti uusia jännittäviä asioita jotka jaksavat yllättää ja ilahduttaa. Ehkä se kuuluu aikuistumiseen, mutta enää en jatkuvasti löydä itseäni haikailemasta muistoja opiskelijamellakoista, kansannousuista, miehittäjää vastaan sotimisesta tai muista jatkuvaa jännitystä ja adrenaliinihumalaa tarjoavista tapahtumista. Vain harvoin mieleni harhailee synkkiin viidakoihin, kalmalta haiseviin taisteluhautoihin tai tyhjyyttä repiviin avaruusaluksiin. Kai se tarkoittaa että olen kohta valmis siirtymään seuraaviin jännittäviin koitoksiin toisen ihmisen kanssa, tällä arkisella taipaleella, joka kestää koko elämän.

”Ehkä nämänkin murhaajan kädet etsivät päätä, jota silittää ja tuntea maailman paino.”
CMX - Ruoste