Jos on sinkkuna pitkään, in my case, hyvin pitkään tapahtuu eräs omituinen muutos ihmisessä.
Sen sijaan että etsisi suhdetta koska haluaa rakkautta, juttuseuraa, läheisyyttä, yhteenkuuluvuudentunnetta jne. blaa blaa... haluaa suhteen suhteen vuoksi.
Haluaa sen "tittelikseen", saavutukseksi, egon pönkitystä varten... Yksinkertaisesti, haluaa vain kertoa kaikille olevansa suhteessa. Haluaa, että muut ihmiset kadehtisi tai ajattelisi että "no, ei se niin hirveä ihminen voi ollakaan kun joku sen kanssa seurustelee.."
Ja tottakai pohjimmiltaan haluaa rakkauttakin, mutta jotenkin ne jutut jää taka-alalle. Se itsesääli on niin voimakas- haluaa vaan lopettaa surkuttelemisen ja masentelemisen. "MULLAKIN on joku". Jee.
Oon aikasemminkin kirjoittanut siitä etten oikeastaan tiedä mitä se seurusteleminen on.
Ihminen, joka tapailee jotakuta koska kaipaa läheisyyttä ja haluaa vaan kokea olevansa "suhteessa" tavallaan joo seurustelee.... mutta niin seurustelee myös valtavan rakastunut nainen joka ei malttaisi edes nukkua rakkaudenkohde mielessään.
Mä en ole koskaan ollut rakastunut. Olen tapaillut. Olenko siis seurustellut?
Aina jos multa kysytään "oletko koskaan seurustellut?" tai "oletko pitkäänkin ollut sinkku?" mä en tiedä mitä vittua vastaisin.
Mä en itse henk koht käyttäisi sanaa seurustelu kovin hepposesti- mulle se tarkoittaa sitä, että oot oikeesti ihan vitun ihastunut ja et näe edes muita.
Samalla tajuan, että mä en ehkä koskaan tule olemaan sellasessa suhteessa. Enkä tällä tarkoita että koskaan pettäisin- omatuntoni soimaa jo pienistäkin jutuista.
Järkiliitto saattaa mua toisaalta odottaa. Se sellanen ystävyys+kiintymys, tunne siitä että toinen on "ihan jees". Ei suuria tunteita, ei perhosia vatsanpohjassa. Ei intohimoista rakastelua.
Vaan ihan jees.
Tai sitten olen forever alone.