Kun on pitkään forever alone-mentaliteetilla (ja statuksella) sitä väkisinkin vääristyy käsitys suhteista ja "suhteettomuudesta".
Ajattelee, että saadakseen parisuhteen (ja pitääkseen sen) pitäisi olla aivan helvetin mielenkiintoinen, upea, ihana, tasapainoinen ja omata kyvyn keskustella aiheesta kuin aiheesta.
Toisaalta taas näkee ihmisiä joista ajattelisi että "tuo ei helpolla ketään löydä syystä x" ja näillä ihmisillä voi yllättäen ollakin kumppani- ja tasokas sellainen. Ehkä ollut jo pitkään.
Miksiköhän mä pidän muita ihmisiä hirvittävän vaativina? Jotenkin automaattisesti ajattelen että on aina vakuuteltava olevansa "riittävä", niinkuin jokainen mies olisi kaikki tai ei mitään-asenteella liikenteessä:
Täydellinen kumppani tai sinkkuus.