Äiti tavoittelee hyvyyttä ja taivaan kultaista kruunua 24/7. Empatia, uhrautuminen, solidaarisuus ja muiden ihmisten auttaminen ovat äitini persoonassa ja käytöksessä jatkuvasti läsnä. Äitini maailmassa kaiken täytyy olla puhdasta, siveää, vilpitöntä ja oikeudenmukaista.
Isäni ajattelee kaiken itsensä kautta. Isä vihaa, on kateellinen ja odottaa koko maailman asettuvan kiltisti polvilleen hänen eteensä, pyydellen anteeksi kaikkea epäoikeudenmukaisuutta jota Hän on joutunut elämässään kohtaamaan. Isäni on "onnellisimmillaan" kostoretkellä, nöyryyttäessään Hänen alapuolellaan oleviaan alamaisiaan. Isällä omat tarpeet ovat etusijalla. Jumalaa ei isälle ole- tai jos on, se on isälle tilivelvollinen.
Äiti suuntaa katseensa Jeesukseen, asettuu polvilleen rukoilemaan ja pyytää päivä toisensa jälkeen anteeksi omaa vajavaisuuttaan ja syntisyyttään.
Ei varmaan ole mikään ihme että nämä kaksi löysivät toisensa ja ovat edelleen erosta huolimatta tietyllä tapaa erottamattomia.
En ole kuten äiti, en ole kuten isä. En tiedä mihin verrata itseäni. Minua oksettaa äitini arvomaailma, minua oksettaa isänikin arvomaailma.
Sisälläni on jatkuva kaaos ja ahdistus- suuri ristiriita "ihanneminän" ja oikean minän välillä.
Luonteeni kaartuu vielä ehkä hieman enemmän isän suuntaan, joka saa minut "hyssyttelemään" ja torumaan itseäni.
Kukapa haluaisi olla narsisti/psykopaatti.
