Eli onkohan mun edes järkevää hankkia biologista lasta kaikkine ongelmineni jotka mahdollisesti periytyvät; mikään niistä tosin ei ole henkeä uhkaava, etenevä tai muuten katastrofaalinen mutta silti enemmän tai vähemmän veemäinen vaiva.
Ensinnäkin ahdistus- ja masennusoireiluni alkoi jo 8-9-vuotiaana- varsinkin lapsuusajan masennus herättää ajatuksen siitä että aivoissani todellakin on jotain "vikaa". Jotain vikaa mikä saattaa siis periytyä. Tuo kun ehkä ei ole se tyypillisin ikä masennuksen puhkeamiselle. Tämän lisäksi sekä äitini että isäni ovat molemmat tuskaisuuteen taipuvaisia; oireilu on aggressiivisuutta, masennusta, ahdistusta ja pakko-oireilua. Päihteet eivät ole koskaan olleet kenenkään kuvioissa mukana.
Olin myös erittäin allerginen atoopikko jo vauvana- äitini rasvaili minua vahvoilla kortisonivoiteilla päivittäin. Elän ruoka-aineallergioiden kanssa nykyisinkin ja ihottuma nostaa päätään harvoin, mutta edelleen ainakin joskus.
Keskittymisongelmiakin löytyy. Inhoan kaikkea mikä vaatii pitkäjänteistä ponnistelua- olostani tulee levoton ja tuskainen, menetän motivaationi ja tuntuu etten ikinä "osaa tai pysty". Tekisin mielelläni aina vain jotain luovaa. Mahdollinen ADD tai ADHD.
Kärsin myös kiputiloista, lihasten jäykkyydestä ja palaudun heikosti treeneistä. Kivut vaivaavat päivittäin. Alaselkä ja niska ovat herkimmät mutta kipuja löytyy toki muualtakin, mm. lonkista ja sorminivelistä.
En ole koskaan ollut hyvä nukkuja. Saatan valvoa kahdesta kolmeen tuntiin märehtien- pää on yksinkertaisesti liian täynnä ajatuksia. Aamulla olo ei koskaan ole virkistynyt- ei vaikka olisin nukkunut ihan sen normaalin määrän.
Sydämen rytmihäiriöitä minulla on päivittäin. Lääkärin mukaan jopa 5000 päivässä. Kuulemma hyvänlaatuisia mutta heikentävät elämänlaatua ja aiheuttavat stressiä ja ahdistusta.
Refluksitauti on vaivannut mua 15-vuotiaasta. Toisin sanoen, närästää siis aivan helvetisti joka päivä. Todennäköisesti jokin rakenteellinen vika- edes happosalpaajat ei auta mitenkään merkittävästi.
Kuinkahan mahdollista olisi saada munasolu toiselta naiselta joka sitten hedelmöittyneenä istutettaisiin minuun (tietysti kumppanini olisi sen munasolun hedelmöittänyt)?
Vai olenko naurettava hysteerikko joka haluaa varautua aina pahimpaan mahdolliseen?
Toisaalta, eikö ole täysin luonnollista että haluaisi lapselleen kaikkein parhaimmat lähtökohdat, elämän ilman jatkuvia lääkärikäyntejä?
