Muut ihmiset taatusti hyväksyy helpommin epätäydelliset ihmissuhteet ja vieläpä kiintyvät. Mä odotan suuria tunteita, ja ainoastaan ne suuret tunteet saa aikaan sellaisen "hurmioitumisen" että ehkä -omalla tavallani- kiinnynkin.
Saan jotain kummallista tyydytystä siitä miten menneisyyden ihmisten kanssa ei tarvitse enää olla tekemisissä. On mukavampi ajatella toista vain muistoissa- sen sijaan että ihminen olisi edelleen mulle olemassa, puhelinsoiton päässä.
Se fantasiamaailma tuntuu vain turvallisemmalta... kuin sitten miettiä että se on ihmissuhde johon on kytkeytyneenä, riippuvainen toisesta ja nähtävä vaivaa. Että se toinen rajoittaisi jotenkin mun elämää ja mun päätöksiä. Pidättelisi mua "valloittamasta maailmaa".
Vaikka vitut mä mitään maailmaa valloita.
Mä haluan aina tutustua uusiin ja uusiin ihmisiin. Osittain se on mun uteliaisuutta, osittain taas sitä "vapautta"... jännitystä kun ei koskaan tiedä minkälainen ihminen on seuraavaksi nurkan takana lymyilemässä.
Tää on sellainen loputon nälkä. En tiedä osaisinko ikinä asettua aloilleni. Rakastan sitä tunnetta kun kamat on pakattuna ja kaikki on väliaikaista.
Ja samalla se ahdistaa suunnattomasti niin ettei henkeä saa. Vastoin kaikkia periaatteita.
