Mä en oikein käsitä tätä nykyistä suhtautumista treenaamiseen ja liikuntaan.
Tuntuu että vahvana on ajatus siitä miten "liikuntaa ei voi saada liikaa", enempi parempi, päivä ilman treenejä on hukattu ja salilla olisi oltava joka päivä ja mielellään pari tuntia kerrallaan.
Lepoa ei arvosteta, venyttelyt ja rentoutumiset on turhuutta. Jos viihdyt vähänkin aikaa sohvalla, olet sohvaperuna.
Liikunnan tuleekin stressata ja olla suoritus, velvollisuus, siinä missä vaikka tiskaaminen tai imurointi. Itsensä rääkkääminen on itsensä rakastamista. No pain, no gain. On suorastaan nautinnollista kun joka paikkaa särkee treenien jälkeisenä päivänä.
Jos ei ole kipuja, ei ole treenannut tarpeeksi kovaa.
Liikuntaan ei voi jäädä koukkuun- negatiivisessa mielessä. Koska se on itsessään jotain niin hyvää ja terveellistä, se ei voi olla ongelmaksi luokiteltava riippuvuus.
Pakkoliikkujaa kehutaan ja kadehditaan. Todetaan miten "itsekin haluaisi käydä yhtä usein muttei ole saanut aikaiseksi".
Kukaan ei pohdi sen syvemmin missä kohtaa homma menee överiksi.
Ajatellaan "parempi liikaa kuin ei liikuntaa ollenkaan".
Kuinkahan moni kärsii ylikunnosta tietämättään?
Miksei levon merkityksestä puhuta riittävästi?
Mistä tavallinen ihminen tietää liikkuvansa liikaa jos kivut kuuluvat asiaan?
Saattaakin vaatia enemmän sisua ja kanttia opetella tietoisesti rentoutumaan, kuuntelemaan omaa kehoa- ja kenties hyväksymään itsensä sellaisena kuin on sen sijaan että tavoittelisi jotain "täydellistä fitness-kehoa".
Itse arvostan nykyään enemmän mielenrauhan löytänyttä joogaajaa kuin salilla kuusi kertaa viikossa rehkivää ihmistä. On helppo pysyä liikkeessä mutta vaikeaa pysähtyä ja kohdata itsensä.