IRC-Galleria

Joskus mä mietin onko elämä oikeasti mitään muuta kuin jatkuvaa yritystä vähentää kärsimyksen määrää.

Samalla se on kun jahtaisi omaa häntäänsä. Kärsimys on kaikkialla, vahvana ja elävänä. Vältyt yhdeltä kärsimykseltä, seuraava on jo nurkan takana.

Aina puuttuu jotain. Aina on liian vähän jotain. Kaikki me ollaan sisältä kuin huutavia pieniä vauvoja jotka odottaa että elämä vastaisi tarpeisiimme. Jos ei vastaa, itketään vähän korkeammalta ja kovempaa.

Haluaisin toivottaa kärsimyksen tervetulleeksi elämääni. Pitää sitä jopa eräänlaisena lahjana.

Vain siten voisin ehkä vapautua.

En jaksa yrittää ja pettyä. Tavoitella mitään. Haluaisin luopua kontrollista ja ajatella että "vitun sama". Kärsin sitten hiljaa.

Elämäni on se vittumainen alkoholisoitunut äiti joka mielummin harrastaa äänekästä seksiä naapurin Peran kanssa kuin huomioisi nälkäni ja itkuni.

Siis, ikäänkuin.